keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Hanami - kirsikkajuhla Roihuvuoressa

Hanami - kirsikkajuhla Roihuvuoressa äitienpäivänä 13.05.2012
Kirsikkapuistojen historia Roihuvuoressa  linkisssä: http://www.roihuvuori.fi/hanami/kirsikkapuistojen-historia/

Osallistu hanamin pukukilpailuun 2012     桜祭り衣装コンテストに参加してください

1. Söpöin asu/ Kawairasii ishou /可愛いらしい衣装
2. Erikoisin asu/ Dokusoutekina ishou/ 独創的な衣装
3. Coolein asu/ Kakkoii ishou/カッコいい衣装
4. Yksityiskohtaisin asu/ Saibumade hairyosareta ishou / 細部まで配慮された衣装
5. Harmoninen kokonaisuus/ Sougoutekini chouwanotoreta ishou /総合的に調和のとれた衣装




Pukujuhlaa: " Osallistujilla voi olla perinteinen japanilaistyylinen asu, katumuotivaatetusta (lolitat, gyarut, decorat, gangurot), cosplay asu, kigurumi tai jotain muuta erikoista. "

Kirsikat kukkivat Suomessa pääkaupunkiseudulla vasta toukokuussa...










lauantai 5. toukokuuta 2012

Jemina Staalo valokuvaaja



Galleria: Tellervo goes Technicolor

 
Self Portrait © jemina staalo 2003.

                   Digital Graphics
Original system camera photo ;  photographing, modelling, digitalisation, design, graphic manipulation, stylizing © jemina staalo 2003.

Self Portrait - Metamorphosis WerDigital Poster Collague
 Galleria:  Tellervo goes Technicolor


with the nose of the Witch   
                       Perämettän Pinokkio 



perjantai 4. toukokuuta 2012

Jemina Staalon kolumneja 2001-2007

Jemina Staalon kirjoittamia julkaistuja, ja lukemattomia tekstejä 2007-1996:
sisältäen mm. matkakolumneja, elokuva-analyysejä, kirja-arvosteluja, runoja, novelleja, tahi skeptisiä pakinoita:



Jemina Staalon matkaturinoita 2003:

Pariisin kuvia 1996


Leonardo Da Vinci oli oikeassa sanoessaan maalaustaiteen olevan 1. sijalla kaikista inhimillisen toiminnan muodoista. Minä kävelen. Riemukaari halkaisee väyläni.


St Eustachen kirkko on jykevä, gootti ja likaisen kerman värinen. Valmistui kokonaan puolivälissä barokkia. Tornit nousevat korkeammalle kuin lehdettömän puun oksat. Taivas on likainen, myrskyä, sumua enteilevä, arvaamaton, kuin digitaalisesti käsitelty akvarellimaalaus. Tänne Moliére haudattiin, täällä kastettiin Pompadourin markiisitar ( Ludvig XV:n virallinen, rakkain rakastajatar ), kuin myös ilkimyskardinaali Richelieu. Hotel de la Ville henkii myös ränsistynyttä suttaisen beigen glamouria. Rappioromantiikan vieressä on Body Shopin liike, josta saa kosmetiikkaa ja hygieniaa, joita ei ole eläimillä testattu. Tämä aukio oli ennen johtava hirttäjäisten, roviolla polttamisten ja muiden julmien teloitusten tyyssija. Korkealla ihmispatsaiden, jumalattaren ja sotilaitten,  alla lukee vapaus, veljeys, tasa-arvo. Miltei alastomat naispatsaat,  vain polven yli kietaistu viitta, lukevat lakitaulua ja piirtävät kuperaan kilpeen. Suihkulähteiden vesipyrähdykset ovat erehtymättömän geometrisiä. Ylitän Seine-joen, brasserian nimi on Le Quasimodo, lähestyn siis Notre Damea, joka hehkuu gotiikkaa ja vaaleanruskeaa eleganssia - osittain metsänvihreiden pressujen peitossa. On harvinaisen kylmä maaliskuu. Ihmiset jonottavat, eleganssi on kaukana, turistit pukeutuvat järkevästi. Kaikenkirjavat linttaan astujat.
    
Vaaleaturpainen aasi painaa katseensa maahan, vieressä taluttaja katsoo turistiryhmään. Aasi vetää kojua, jossa myydään baskereita ja lippalakkeja. Tikkareita ja arpajaiskuponkeja. Quai de Montebellolla voi ajaa Seineä pitkin jokibussilla. Place de la Concordella pysähdyn suihkulähteen eteen. Meren jumala ja jumalattaret näyttävät samoilta täälläkin. Vallankumouksen aukio. Meren jumalan pyykkilautavatsainen apuri puristaa kädessään kalaa, jonka suusta suihkuaa pirteä vesipulppu. Eroottista.

Mies katsoo oikealle missä siinä Eiffel-torni. Pilvet synkkenevät, näen egyptiläisen 3201 –vuotiaan obeliskin. En ymmärrä miksi se piti tänne raahata? Hullut hallitsijat kai halusivat pönkittää monarkkivaltaansa. Variksenpelätin peltivaris rullalautailee rikkinäiset  terässiivet levällään  Modernissa veistoksessa. Frankensteinin luoma koottu gootti hirviö? Vieressä kävelee paikoillaan hassu kahvipannuista, höyrykoneista koottu norsu, jolla on pronssi kärsä kaadinnokka, kuin Tim Burtonin tummanpuhuvien goottielokuvien keksinnöt, ihmeelliset mekaniikat, varsinkin saksikäsi-Edwardin, jolle piti juuri asettaa "oikeat kädet" saksien tilalle, mutta keksijä kuoli. Keksijää näytellyt, mm halpiskauhun Poe-filmatisoinneissa laiskana irstaillut  Vincent Price kuoli myös, rauha hänen sieluilleen. Populäärikulttuuri ympäröi meitä, ja vaikuttaa meihin, ajatuksiin, sanontoihin, hokemiin, loruihin, vertauksiin. Sitä on turha kieltää.

Rossinin oopperaa mainostetaan pyörivällä pyöreällä mainostolpalla. Joidenkin liikkeiden lasiovien edessä on ristikko. Luen kylttejä ja mainoksia: ANTIQUITES D´ARTS PERSEPOLIS TAPIS DECORATION, LES EGLISES ET LE SEXE. Ja olen samassa kadonnutta aikaa metsästämässä Boulevard Haussmannilla. Kyltissä lukee: 
               MARCEL PROUST (1871-1922)
                                      habita cet immeuble de 1907 á 1919.

Kuinkahan pitkään menee ennen kuin minun nimeni näkyy jostain kyltistä, jota kulttuurimatkailija kuvaa kamerallaan tai muulla vempeleellään? Kerman värisiin silkkihansikkaisiin pukeutunut malli tuntuu lausuvan Oh la la! suuressa Printempsin mainostaulussa lähellä taivasta, että niskaan sattuu. Lähempänä reaaliaikaa ja kadun pintaa näen bussipysäkin mainoksen: jotakin IMMORD TELLEMÈNT FORT!   MORT  ET  HEUROUX   DE  L´ETRE.

                  DRACULA
Kyseessä on Mel Brooksin elokuva, jossa ei kovin varteen otettavana Pimeyden Prinssinä eikä täydelliseen antautumiseen haluttavana Draculana töppäilee pullea Leslie Nielsen. Minä jatkan promenaadia.

…. ooppera Molièren synkkä patsas barokkikiharoineen istuu kumarassa. Sen alapuolella nainen patsaana, harson peitossa katsoo herra M:a ihailevasti ylöspäin, viitta oikeassa ja kirjakäärö t manifestijulistus vasemmassa kädessään. Vai ihaileeko patsasnainen? Vai arvuuttelee, on valmiina heittämään graniittiomenoita t tomaatteja? Kultaiset alastomat, vaihteeksi nuoren miehen kauniit vartalot, joista jokainen kylkiluu on laskettavissa ojentavat kultaisen lyhteen t laakeriseppeleen Charles Garnierin rintapystille, joka on vakavana kaiken yllä. Ja katsoo kaukaisuuteen, Montmartea kohti. Alastomat naiset kannattelevat lyhtypylväitä ollen vuoroin antiikkisia, vuoroin jugendia. Toisaalla he alastomina kisailevat kaltaistensa kanssa eivätkä suojaa käsillään rintojaan. Miehellä on valtavat siivet selässään, ei hän ei ole kuolematon enkeli joka tulee lasten mehuhetkeen, kuten Tuomari Nurmio runoillen lauloi, eikä Ikaros, vaan lähempänä Pegasusta, vaikkei muuten mikään kentauri olekaan, en ole varma, onko hän kentauri, koska viitta peittää hänen strategiset privaatit paikkansa. Kerrankin täysin puettu nainen puhaltaa kahta huilua, vaan ei tuomion pasuunoita.
Säveltäjä Haydn`n profiili on jämäkkä kuin Caesarilla. Tuntuu hassulta katsoa tavallista kansaa, lähinnä turisteja, joilla on lämpimät takit päällään.
patsaita ei kylmää. Lisää kylttejä.
                               DEGUSTATION
sur PLACE, PALAIS ROYAL, FABRICANT, BOULANGER, PATISSIER, TERESINHA,              
                                                      SANDWICHES, GLACES.

Joidenkin hautakumpu on graniittinen, johon on pinnalle veistetty  risti. Nyt haudan, kiven peittää laikukas sammal. Se peittää nimet ja vuosiluvut. Kenties muistokirjoituksetkin. Paleltaa.
Krematoriossa pysähdyn Maria Callasin eteen. Tuolla hän makaa. Jumalatar. Diiva. Norma.

Max Ernstin kyltti on upea, ruosteinen, täynnä vastavärejä, jossa ruoste muuttuu sinisen sävyksi. Tässäkö lopulta ollaan? Kyltissä vain nimi ja päivämäärät. Elämä siinä välissä. Guy de Maupassantin kohdalla pysähdyn uudelleen. Olen nykyajan haudanryöstäjä, en vie mitään enkä turmele, paitsi sanoilla ja valokuvilla. Mahtuuko sielu valokuvaan? Tavallaan kyllä.

Man ray + Juliet Man Ray TOGETHER AGAIN. Olisipa oikeasti rakkaus tuollaista, ikuista.

Paul Eluardin hautakivi on vinossa, en tiedä, onko se optinen harha, surrealistinen tilaustyö vaiko nykyaikainen laiminlyönti. Yksinäinen pienoissypressi sojottaa haudan keskeltä. Välillä tuntuu, että arvostelin muoti- tai taidenäytöstä. Makaaberia. Enimmäkseen hautojen veistokset ovat haikeita, kauniita, niissä patsaat nukkuvat, lepäävät hetken, antiikkisen taidekäsityksen nojalla, karvattomina, he eivät enää tarvitse passia eivätkä hammasharjaa. Jimin haudalla on ruusuja.


Baudelairen kenotafi piirtyy graafisia laihoja oksia vasten massiivisen pahantuulisena. Menemme Sartren ja Beauvoirin haudalle. Kaunis valkea hauta. Täällä he ovat yhdessä, taas kerran, eikä kukaan tule väliin. Laitan haudalle mandariineja. Ja kerron vitsin miehelle. Modiglianin hauta peittyy kukkasiin jotka hummaavat tuulessa. Myös Piafin hauta on muistettu. Koristeena on makaava krusifiksi ja taulussa rukoilevat kädet. Perhehauta.
   
Dachaun, Auschwitzin, Mauthausenin tai Gross-Rosenin muistomerkki pysäyttää. Giacomettin luomien langanlaihojen hahmojen surullinen marssi saa sanattomaksi. Unohdan maalliset haluni, miehen kuuman ihon, tuossa vieressä. Varmaan kohta unohdan muistomerkinkin.

Pariisin ja katson kelloon.  Pienistä leijonanpäistä suihkuaa minimaaliset pikkiriikkiset purot.


Pariisin vanhimmalla sillalla Point Neufilla jalankulkijat eristetään punavalkoisilla betoniporsailla muusta kärttyisästä autoliikenteestä. Täällä ei rakastavaisia näy, ja katson kelloon.  Pienistä leijonanpäistä suihkuaa minimaaliset pikkiriikkiset purot. Pont Alexandre III -sillalla on suuria kullattuja patsaita, Seine-joki sen alla on musta. Kaksikerroksinen punainen bussi vie uusia turisteja eteenpäin. Charles de Gaullen aukiolla autot törttäävät kehää. Pulut ovat pyöreitä ja etsivät. Ilma on viileä, mutta Ranskan lippu ei liehu salossa, vaan roikkuu velttona. Patsaiden suurmiehet on puettu viittoihin. Pyöreä kerubi silittää tarkkaavaisen leijonan barokkikiehkuroita, ja päätä johon istahtaa hävytön pulu. Nuo suurmiesten patsaiden suurimmat kriitikot eroosion kanssa. Jatkan matkaa, uudella suihkulähteellä nainen on miltei saanut vaatteet päälleen. Hevospatsas on musta leikattu reliefi, jossa ratsastajan miekka sojottaa kohti oikeudenmukaisuutta. Jalkakäytävällä on roskia. Ja plataanit seisovat juuret turvaverkon sisällä.
   
Ohitan kiireellä kaupungin vanhimman luostarikirkon  St. Germanin-de-Présin, ja astun sisälle Café Les Deux Magotsiin, suoraan eksistentialismin kehtoon, jossa Simone de Beauvoir lähinnä asui, keskusteli, toimi ja ajatteli. Lasiterassikin on tuupaten täynnä. Tänä päivänä täällä ei kuvata elokuvaa, rauha. Luen Beuvoirin riemastuttavia päiväkirjoja. Musèe de Orsayn pihalla teräsfantti huutaa kärsä kiemuralla. Patsasnaisilla on rinnat paljaana. Kyllä olisi taas kirveellä ja Guerrilla Girlseillä töitä. Hehän julistivat muutama vuosi sitten 90-luvun alussa gorillanaamarit päässä: Miksi naisen täytyy olla alaston päästäkseen taidemuseoon? Samaa ihmetellään vieläkin.
   
Testaan varkaita: kuljen nahkatakin taskussa omenankotaa ja Suomen 10 penniä taskussa. Niitä ei varasteta vaikka liikun metrolla ja muilla härveleillä. Mistään ei saa ranskalaista ruokaa. Ostan lämmintä kiinalaista valinnan mukaan kilohinnalla, italialaisessa trattoriassa pastaa, joka loppuu tiramisuun. Intialaisessa on tuhkakupin muotoinen ja kokoinen astia curryä, maustettu riisi maksaa erikseen. Juon jumalaista nektariinia, tilaan lisää, syön hyvin, pröystäilen, proustaillen. Huone on romantiikkaa pullollaan: kun oven sulki, ikkuna aukesi, ja päinvastoin. Kylpyhuoneen lattia on jäässä ja seinä homeessa tai kenties Poen novellin salpietarin peittämä. Ikkuna johtaa ranskalaiselle parvekkeelle, joka ei johda mihinkään. Takorauta koristaa mustana kiehkurana ikkunaa.

Kylpyhuoneen vessapaperikin on pinkkiä ja lahoa suihkuverhoa koristavat vaaleanpunaiset flamingot, jotka toivat mieleen John Watersin elokuvan Pink Flamingos. Kun tulla jurtistelen Montmartelta alas vauhtibussilla kuukautiseni säikähtävät ja alkavat ennen aikojaan. Ostan myös särkylääkkeitä, jotka ovat kotoisen aspiriineja, kuten joka puolella matkustamaani maailmaa.
                                                  *
Lepäävällä sfinksillä on aristokraattisen naisen kasvot ja leijonan lihaksikas, jänteikäs vartalo, se on valmiina hyppäämään, raatelemaan kohti metamorfoosia. Yöpöydällä keikkuu milloin Genet, milloin Cocteau lukemista vailla. Opperan rakennus on majesteellinen sikarilaatikko. Sen portailla ei huomaa ajan kulua. Siirryn boulevard Montmartelle. Ihmisten asuttaman talon päädyssä on valtava maalaus, jossa mies kävelee beessi matkalaukku kädessä portaita pitkin taivaaseen, tai ainakin hyvin korkealle, tyhjyyteen, ylimmälle asteelle. Portaiden alapäässä maalauksessa pianisti soittaa selkä kyyryssä kuin Helsingin entisen anarkistisen räväkän kulttuurikeskuksen Lepakkoluolan tunnus, jossa lepakko hurjana alkaa takoa koskettimia.
    
Yht äkkiä vierailen usealla hautausmaalla: Pére Lachaise, Montparnasse. Ihmiset ottavat morbideja kuvia. Minäkin. Täällä lepäävät Maria Callas, Max Ernst, Jim Morrison, Isadora Duncan, Edith Piaf, Francois Truffaut, Sartre, lista on loputon. Yleensä ihmiset hinkuvat samaan valokuvaan elävän idolinsa kanssa. Tällainen haudantakainen rakkaus, kunnioitus on selittämättömän makaaberia. Mutta olen samanlainen kuin muut. Tekopyhä. Haluan myös tallentaa omat hetkeni. Että minäkin olen ollut siellä. Ilmassa haisee, näkyy savu, yritän olla ajattelematta mistä se on peräisin.

Oscar Wilden hautamuistomerkki on suoraviivainen mies, jolla on suoraviivaiset siivet. Miehen sukupuolielimet on joku varastanut paperipainoksi. Morbidi yksityiskohta sekin.



Täällä Trotski ja Lenin tykkäsivät vetää perseet olalle ja päästää Barabbaan irti. Minulla ei siihen ollut varaa. Olisinko huono kommunisti kun en juhli heidän lailla, vaan teen työtä?





" In the 60`s we got peace and revolution, and in the 90`s all we got is Whitney Houston"… kiteyttää Dave Lindholm aikaa, ja sen tyhjiökuvaa..


Näillä hinnoilla myös Henri Murgerin Boheemielämää oli kaukana. Tai sitten oli oltava luova.




Louvren pysäkillä käyn vaihtamassa rahaa, usein. Lopulta menen museoon. Mona Lisan edessä on ihmisiä valtoimenaan. Maalaus itse on panssarilasin takana. Hymähdän. Pakkohan tämä on nähdä.
Täällä Saturnus ei syö lapsiaan, mutta kaikkea muuta on tarjolla. Milon Venus on järkähtämättömän kaunis torso, yhä. Se on kaukana Tukholman Niki de Saint Phallen riemastuttavista, värikkäistä päättömistä, kuperkeikkaa heittävistä naispatsaista. Mietin näenkö Modernia vielä.



Menen Dali museoon, olen pukeutunut parhaimpiini: maihinnousukenkiin ja violettiin satiinijuhla-asuun, joka oikeasti on yöpuku. Ja kävelen museoon tehtyjen Mae Westin saluunanoven muotoista huulista sisään, elämä on kabareeta ja hullunmyllyä ja surrealismia.



Henri de Millerin valtava kaksiosainen patsas rotkottaa maassa: lapset pyöreät kasvot ja irtonainen käsi kelluvat kivetyksen päällä ja vieressä äiti kumartuu lasten istumavaunuihin ja korjaa tilanteen. Äidillä on lapselle aikaa. Jotkut isommista lapsista kiipeävät sormien päälle ja toinen, onneton, anarkisti tai vain huoleton - joka ei vielä tiedä konservoinnista eikä taiteensuojelusta mitään - nojaa oikealla jalallaan patsaan silmäkuoppaan, ettei kaatuisi alas. Toinen äiti lastenrattaineen lähestyy patsasta.

Ostan postikortteja jossa Che Guevara sikaari hampaiden välissä kirjoittaa paperiin. Toisessa Jacques Brellillä on silmäpussit ja hän nojaa käsiinsä. Ostan Brelin levyn. Lisää kortteja. Metamorfoosi jossa Kurt Cobain muuttuu Boris Karloffin esittämäksi Frankensteinin hirviöksi. Se onkin minun, suomalainen kortti. Omistuskirjoitan sen ystävälle. Hän on kaunis, musta ja kuvauksellinen. Asetan käteni pöydälle, johon nojaan kuin Gloria Swanson. Yhdessä kortissa Piaf istuu lattialla Cocteaun kanssa pianon edessä, asennossa joka tuo mieleen suomalaiset kalevalaiset soutaen käsi vääntäjät, runon lausujat. Giocomettin profiili piirtyy sumuiselle Pariisin taivaalle,
                                Printed in Switzerland.
Kuolleiden. Suurten. Kärsineiden. Elävien. Tuntevien ihmisten henki täyttää meidät ja uudet pikarit.

Barbésin omalaatuisessa ja kiihkeässä kaupunginosassa eksyn ja löydän itseni. Humallun kankaiden ja kukkien väripaljoudesta. Toritunnelma on kuin Marrakeschissä tai Tangerissa. Ostan egyptiläisiä tyynyliinoja. Katu kohisee toisella tavalla kuin muualla Pariisissa. Väri on merkki, asenne, perinne ja symboli. Katson myytäviä leikkokukkia, kenties haistelen. Näen Martiniquen, kutsun häntä Moderniksi. Hän ostaa minulle orkidean. Yksinkertainen, syvä symboli. Eroottinen, kostea ja täydellisen symmetrinen. Valkoisilla terälehdillä on punaisia pisaroita, ei verta, ja punaisia hienon hienoja viiruja, kuin verisuonia, hiussuonia. Olen varmaankin ainoa valkoihoinen neliökilometrin säteellä.


Kävelemme takaisin Montmarten vilinään. Siinäkin nimessä on kuolema, marras, marraskuu, marraskesi. Yhtä paljon kuin on taulun myyjiä on niiden potentiaalisia ostajia. Van Goghit ja kumppanit ovat kaukana. Mutta en minä Palsaa tai Baconia nyt haluaisi ostaakaan.


Louvre

Mietin todellisuuden jäljittelyä, renessanssinerojen ja Andy Warholin tyyliin, kumpikin oikea tapa. Warholin snäpshot, pikakuva, tallennus polaroid  -hetkestä - oli se sitten järjestelty t "aito" oli yhtä "todistusvoimainen" ja empiirinen, enemmänkin kuin kaunisteltu maalaus hyvin maksavan renessanssiruhtinaan muotokuvasta. Minua ei kiinnostanut rukouskirjan kuvitukset, ennemminkin Warholin suunnittelemat levynkannet, muun muassa säröorkesteri Velvet Undergorundille, joka taas nappasi nimensä tuhmista, fetishsistä, s/m- kuvista ja mielleyhtymistä. Mutta. Uudet muodit ja tuulet tulevat ja puhaltavat. Tai saisivat ainakin tulla. Mutta minä halusin vielä saada kiinni, tarttua vanhaan hetkeen, kerätä tietooni kaiken, hullaantua ja masentua. Vaikka kaardinaalit ja juhlasalit ja hovimaalarit ja bakkanaalit ja luutunsoittajattaret ja luolamadonnat ja stukkityösarjat ja piirustuskabinetit ja metsäkauriiden lymypaikat ja madonna valtaistuimella ja ja - olivat kaukana tästä elämästäni, jossa diplomaattisia suhteita hoidettiin vain kahviloissa ja tupakkakaupoissa. Ehkä siksi museo kiehtoi minua.
     
Toisaalla da Vincin Johannes Kastaja oli kaunis, kuten Gary Oldman, vai oliko se Dürerin versio aiheesta? Populäärikulttuuri kuultaa kerroksien, ajan läpi, se on pölyhiukkasia portaikkojen valokeilassa,  ihmisten puheissa, hokemissa, elokuvista joita yhdessä katsotaan, tutuista asioista, kokemuksista, joita voi jakaa.. Se viiltää, osuu keihäänä kerubien, Aamorien, Dianoiden, suomalaisen kalliomaalauksen terhakkaan jousinaisen ja amatsoonien söpöinä nuolina, joka osuu kärsivään tai halukkaaseen - tai sekä että - patsas- tai etsausruumiisiin.

Aurinkokuningas paljastaa kärpännahkaisen viittansa alta kireän ( albiinokäärmeennahan lailla t kuten kiiltävissä kondomin tiukoissa 1980-luvun hiihtopuvuissa ) valkoisiin sukkahousuihin hyvin säilyneet 63-vuotiaat säärensä, vai oliko kyseessä replikantti? Peruukki on paikallaan, pitkä kävelykeppi hohtaa kultaa eikä ilme ole mairitteleva. Sukat tuovat mieleen sadomasokistiset kipusiskon, tällä kertaa sairaanhoitajattaren asusteet minihameen alta. Aika ja muoti muuttuu. Ja käsitykset. Keskiaikaisen nuoren ruhtinattaren profiili on sileä kaunis 1940-luvun kulmakarvoineen. Golgatan ristillä riippujat, varsinkin INRIn vasemmalla puolella oleva "ryöväri" on kuvattu niin ikään esteettisen sadomasokistisella tavalla, varpaat kiemurrellen, odottaen, lihakset pullistuneina, suu raollaan…

Ja sitten. La Gioconda. Maailman kuuluisin taulu. Mona Lisa. Huvittunut hymy.




                                      Mutta minä kaipaan sitä kaupunkia.



Kirja kiinni. Hellä sivallus.







 

  



____________________________________________________


Jemina Staalon matkakolumneja 2003:




"The earth is blue like an orange" Paul Éluard
eli




kaksipa matkaa Pietarissa
Näyttelijä Haapasalo sanoi telviisorihaastattelussa Venäjän olevan maan jossa mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Menin Venäjälle.

Rajaselvitys kestää ikuisesti; jonkun kanssamatkustajan isoa knippua valokuvia selvitetään perusteellisesti suurennuslasin kanssa. Platsi ei ole enää Leningrad. Majoittaudumme hotelliin.

Sukkahousut jalkaan, ne repeytyvät tärviölle. Hame päälle, nappi lentää peruuttamattomasti kuin Mariengofin kirjoissa. Avaan kolmimetrisen vaatekaapin oven, se kaatuu jyrähtäen päälleni, ollen vain yhdestä saranasta, alimmaisesta, kiinni. Pesen hampaani ruosteisella vedellä.

Menen suihkuun, vesi on kuin mitä kauneinta hennaa. Punanahkana avaan tualetin oven. Se ei aukea. Kahva vaan pyörii vinhasti ympäriinsä, ovessa on syvät urat. Tuskin koskaan korjataan. Sen saa auki vain ulkopuolelta. Väsyneinä otamme drinkkiä istahtaen pyöreän pöydän ääreen. Pöytälevy heilahtaa. Taas olisi kirveellä & iskuporakoneella töitä. Niitä ei löydy matkalaukustani.

Menemme yökerhoon, ja päästämme barabbaan irti; guinnesia rahdataan pöytiin, hanuri soi, ihmiset laulavat, sanovat kummallisiksi: on Suomen itsenäisyyspäivä, ja me juhlimme sitä Venäjällä.
Palaan hotellihuoneeseeni. Sängyssäni lojuu tangoissaan suomalainen turisti sammuneena. Nostan haloon. Äijä herää, on kummissaan, sitten raivoissaan: ei löydä tavaroitaan. Sinä olet kääntänyt ne perkele! se huutaa & menee vessaan. Hyvä, hän jumittuu sinne. Haen henkilökunnan paikalle. Alkaa sota. Huutoa, akka lyö ukkoa päähän. Pravdalla. Sitten äijä virkoaa: Ahaa, tämä on piilokamera! Myöhemmin kaksi miliisiä taluttaa miestä respassa, vain yksi palmu kaatuu.

Hautausmaalle on sisäänpääsymaksu, onhan siellä lepäämässä taiteen suurmiehiä; kissat loikoilevat liepeillä joutilaina sfinkseinä. Kävelemme sillalla, ihailemme näkymää; kaiteelle on sijoitettu kaukoputki. Katsomme maisemia. Se paljastuukin tavalliseksi rautaputkeksi, joka on vain jätetty sinne. Raivona pärräävät autoilijat ihmettelevät kyykkimistämme. Liikenne on kaoottista jopa italialaisella mittatikulla mitattuna. Tuuli humisee, pakkanen paukkuu, saan tärykalvontulehduksen.

Kristallikruunujen alla syömme juoksevaa perunamuusia. Matkamuistomyymälässä varon paikallista voroa ? hän paljastuukin Lenin-museon johtajaksi [terkkuja!]. Suomalaiset uskaltautuvat ulos hotellista vain meidän seurassamme. Trolleybussissa papparaisella on rinnanpielus täynnä mitaleita, hän puhuu minulle. Ei, en osta sanon. Mies inttää. Ei, puistan päätäni. Tallinnassa myös samanlaiset eläkeläiset myyvät rintanappeja. Hän onkin lippujentarkastaja. Jatkan matkaa ilman lippua.

Toisessa trolleissä lattiamatto on makkaralla, ei saa kompastua, ovet suljetaan ja avataan mielivaltaisesti, sama se onko ihmisiä välissä, menossa tai tulossa; lippujenmyyjämummo nukkuu, en raski herättää häntä. Iisakin kirkon katolle pääsemme jollakin ilveellä tiskin alta ja hoipertelemme kaiteeseen nojautuen paniikista valkoisina korkeapaikankammoisina kamera silti uskollisesti otoksia näpsien. Mummo on pukenut koiransa ihmiseksi; hän saa rahaa ostaakseen edes koiranruokaa. Ironiaa? Toinen pitää isoa kylttiä kasvojensa tilalla: Stalin.

Eremitaasissa yritän mennä paikallisena sisään ilmaiseksi. Ei onnistu. Paikallisten jalat väsyvät, me jaksamme ja koluamme kaiken taiteen, modernin ja muun. Muumiota EI SAA valokuvata. Rakastun Katariina Suuren kruunajaisvaunuihin ? miksipä niitä olisi pitänyt käyttää toista kertaa?

Hovi söi hopealautasilta, nauroi, rakasti, ja rakasteli, huone on pelkkää vihreää malakiittia, ylväitä pylväitä, kun ulkona rahvas söi toisiaan ja mätiä hevosenraatoja.

Kesällä metron edustalla seisoo Rasputin suklaanruskeassa kaavussaan. Mikä katse. Näemme myös sattumalla reissuillamme täytetyn kentaurin, chewbaccan ja Gerard Depardieun. Emme tiedä, miksi. Bussi menee väärään suuntaan; on pahin perjantairuuhka neljän aikaan, miten niin monta autoa
voi rinta rinnan seistä. Kukaan ei puhu englantia, paitsi vieressäni istuva kirjallisuudenopiskelija. Hän on kotoisin varmaan jostain missä kasvaa mahtavia arbuuseja, ja kysyy kainostellen ammattiani. Kun sanon olevani kirjailija hänestä oikein hehkuu syvä kunnioitus ammattikuntaani kohtaan. Ei, hän ei tunne Harmsia eikä Mariengofia, mutta oikeustoimikelpoisia klassikoita kylläkin. Mitähän siellä opetetaan?

Joudumme menemään samalla bussilla takaisin; minulta menee elämästä/matkasta kaksi tuntia hukkaan. On mukavaa olla aivan hukassa. Narkkarikundi näyttää lähimmän metropysäkin. Avuliasta väkeä. Toimin miimikkona ja toistan tiettyjä venäläisiä hokemia. Ohitamme Barbie-kaupan. Mistään ei löydy ruokakauppaa. Eihän ihminen pelkällä vodkalla ja saippualta maistuvalla suklaalla elä. Jalaton tahrainen kerjäläinen raahautuu hitaasti maata myöten iloiselle irkkumeininki-terassille, balalaikka soi. Ihme rämemoskiitot hyökkäävät kimppuni, alan olla luumunmuotoisia & -kokoisia plootuja täynnä. Se ei lannista. Hjälp? Spassiipa!








_____________________________________________________



Jemina Staalon matkakolumneja 2004
julkaistu Matkalehti 1/2004: Italia - bella figura s 35. / pakiNoita.
( tein myös sivulle Omakuvani ):






Italia - bella figura               

Istun polttavilla portailla ja annan katseeni levätä upeissa näkymissä: epätavanomaisessa barokkisuihkulähteessä ja srilankalaisessa hoikassa kundissa joka tekee koruja riisinjyvästä. Ihot hohtavat oliivin ja kuparin eri sävyissä. Vieressäni oliivinvärisessä nuhruisissa pukuhousuissa makaa mies, kädet levällään kuin ristiinnaulitulla ilman sukkia, ruskettuneet sirot nilkat aikaa nähneissä purjehtijankengissä. Nuorukainen on pummi joka paljastelee itseään keimailevasti. Olen ikuisessa avoimessa kaupungissa, Roomassa. Tämä liikenne on yhtä kuin kaaos, suoraan leffasta Vaaleanpunainen pantteri, jossa naamiaishahmot ajavat toisiaan takaa slapstickissä, samaa piazzaa ympäri fiateillaan. Meihin törmätään, tunnen sirpaleet sylissäni, kasvoillani. Pysähdys.
  
En jaksa keskittyä carabinieriin, joka vartioi synagogaa konekivääri tiukasti sylissään. Piazzalla minut ohittaa dinosaurus, joka irvistää pomppien kuorma-auton kyydissä uskottavasti. Eläinmuseon juhannussiivous tai tulevan kohuelokuvan Jurassic Parkin mainos. Rooma ei nukahda eikä lepää koskaan. Olen Colosseumilla, ilman leipää & sirkushuveja. Tuo areena laskettiin joskus täyteen vettä jotta voitaisiin järjestää meritaisteluita laivojen kesken. Hulluja nuo roomalaiset. Mutta toisaalta - silloin ei ollut radiota, tv:tä, diskoja, kännyköitä, intternettiä eikä drive in -hampurilaispaikkoja. Unohdun ajattelemaan amfiteatterin julmia menoja; paljain reisin, värisevin lihaksin gladiaattorit uhmaavat kuolemaa ja painovoimaa, viihdyttävät meitä, tiikerit räyhäävät  kettingeissään yrittävät raapaista, kuka jää henkiin, nälkäinen yleisö kohahtaa. Tätäkö on rappio? Roomalaisilla saattoi olla 200 vapaapäivää vuodessa, vain orjat tekivät työtä. Täällä keksittiin tiet, viemärit ja kylpylät. Sodat, strategiat, akveduktit. Konstantinuksen riemukaari jää pinjojen varjoihin. Eläkeläiset lepäävät kävelysauvoineen tuhansia vuosia vanhoilla kivisillä pötkylöillä, jotka näyttävät avaamattomalta maksamakkarapötkylöiltä.
  
Kaikkein parasta on aamuhetki, vain istua terassilla, kun liikenne huutaa kiihkeänä italialaisin kirosanoin jossain tuolla alapuolella, virkeänä, suihkun jälkeen valkoisessa kylpytakissa, kun kaikki on vielä edessä: tulossa oleva upea päivä kaikkine yllätyksineen, joihin ei kuulu byrokratia. Valkoisella takorautaisella pikku pöydällä kiemurakuvioitten päällä makaa iso kuppi vahvaa kahvia kuuman maidon kera, paahtoleivällä paksulti kirsikkamarmeladia, toisella vehnäpaahtoleivällä kiivimarmeladia, sekä opaskirjoja, karttoja, lehtiä, museoiden, taidenäyttelyiden ja yökerhojen esitteitä. Huokaisen ja lähden. Pukeutumaan. Kävelen torille, ostan ensimmäiset mansikat. Nautin suihkulähteellä niiden multaisesta, hiekkaisesta mausta. On toukokuu.
  
Kuljen bussista jääneenä kuin keskellä technicor-postikorttia tai historian kirjaa, nimittäin pitkin teiden kuningatarta Via Appia Anticaa, joka on rakennettu 312 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Samaan aikaan rakennettiin ensimmäinen vesijohto. Nautin kummastakin keksinnöstä suunnattomasti. Välillä istun vihreälle puistonpenkille plataanien täplikkään varjon suojaan. Illalla illalla riehuu valtava ukkonen, pelottaa, istun uhmakkaasti ikkunalaudalla, haltioissani, ikuisesti. Säätilanteen rauhoituttua Italian kuuluisin tai lihavin toimittaja suvaitsee löllertää Fontana di Trevin suihkulähteelle parin schääferin ja henkivartijoilta näyttävien henkivartijoitten kanssa. Siellä on voimassa traditio: Yksi kolikko: pääset Roomaan takaisin. Kaksi kolikkoa: tulee avioero. Kolme kolikkoa: joudut naimisiin. Säästän kolikot jääteehen. Seison jäätelöbaarin ovensuulla, on ilta. Tähdet syttyy. Loistamaan. Jokainen kortteli talojensa okraihoineen on ikuistamisen arvoinen. Kaksimetrinen laiha gorilla mintunvärisessä tyylipuvussaan seisoo kuin Heikki Kahila jamesbondina. Ei mitään hätiköityjä liikkeitä, hän kuuluu mafiaan. Imen pillistä persikka-jääteetä. Rakastavaiset kokevat olevansa suihkulähteellä yhtä uniikkeja kuin Federico Fellinin elokuvan La Dolce Vitan Anita Ekberg ja Marcello Mastroianni, hullutellen, vettä roiskien. Illan, ja romantiikan loputtua tulevat siivoojat suurella pullealla valkoisella autollaan, ja vesiruiskuillaan pesemään kaiken loan ja veren pois kadulta. Näen laihojen kerjäläiskissojen kimeästi naukuvan ahnaan lauman. Yht`äkkiä näen kuinka täydellinen pariskunta Linda Evangelista ja Kyle Machlachan tulevat ulos hotel de la Villestä. Paparazzit räpsivät kuvia kuin hullut. Tulee yö, kävelen Via Sistinan hiljaisella kadulla, kun ohitan Naomi Campbelln. Katsomme toisiimme. Hän tirskuu pitkien sääriensä päässä Josephine Baker-kampauksessaan. Piazzalla on suuri muotinäytös.
Euroopan kerma on paikalla. Yllättäen myös minä.
  
Aurinko laskee, savukkeenpää kipinöi. Villa Lanten vieressä sijaitsee suosikkikohteeni: Anita Garibaldin ratsastajapatsas. Anita kohoaa ratsun ollessa takajaloillaan metsän kliseisestä siimeksestä uhkean pronssisena lehvien raidoittaessa sen kuin tiikerinartun. Hän näyttää hurjalta siinä seikkailuihin ryntäävän hevon selässä, sylissään pikku vauvansa ja kädessään kunnioitusta herättävä revolveri. Che donna! Oikeassakin elämässä eli historiassa hän osallistui taisteluihin miehensä, vapaustaistelija Giuseppen kera. Käyn täällä joka vuosi.
   
Miksikö? Koska Italia on hedonistin taivas, ja rakastavaisten paratiisi. Matkustan siellä junalla, bussilla, laivalla, lentokoneella ja trolleybussilla. Ja tietysti omin jaloin. Ruoka on elämys, sitä on paljon, useaa sorttia. Frascatin kaupungissa, ulkoilmassa, ravintolassa, pinjojen humisevassa varjossa syömme ja juomme paikallista valkoviiniä, pinja heittelee meitä siemenillään. Valtava maalaisateria! Mitkä orgiat! Miltei tuuperrun tiramisuun, espressoon ja digestivoon. Sitten kahlaan Lago di Albanon syvässä kraaterijärvessä. Mikä ihanuus pölyisille, turvonneille jaloille! Kastelen niskaani, roiskutan vettä kasvoilleni ja hiuksilleni. Vedenpinta, vuoret, metsiköt, viinitarhat välkkyvät ja hehkuvat kaikissa vihreän ja sinisen eri sävyissä vieden katseen vähäpukeista kalastajista.
  
Palaan kiireen vilkkaa Roomaan, ja hyppään hotelliin, suihkuun, vaniljan tuoksuun, mekkoon, huulipunaan, korkkipohjakenkiin, mustaan kynsilakkaan, simpukkakorvakoruihin, käsilaukkuun, ja pihalle. Pyydän myöhästymistäni anteeksi ja saan anteeksi ja hyppään kirkuvan punaisen avoauton kyytiin ja annan hiusten hulmuta. Tämä se on elämää. Loma.




________________________________________________


Jemina Staalon matkaturinoita 2004:
Julkaistu teoksessa Elämäntarina 2/2004: Minä matkustaa ajassa ja unelmissa s. 22-23, + s. 59:




Minä matkustaa ajassa ja unelmissa


Matkustaminen omaan itseensä ja juuriinsa voi tapahtua vaikkapa maitokaupan jauho- ja ryynihyllyn kautta, jossa kymmeniä vuosia vanhat merkit pysyvät samanlaisina, ja miksipä niiden pitäisi muuttua? Ne kertovat lähiseudun tarinaa, pysyykö mylly kylässä? Kannattaako pisnes? Menetetäänkö kaikki oma, luova ja omin käsin tehty suurille massalaitoksille ja ylikansallisille epäeettisille merkeille, joille mikään ei ole pyhää, ei edes ihmiselämä.
      
Pelottavaa on myös matka uuteen ulottuvuuteen. Olen arvostelemassa L. Onervan runokokoelmaa Siivet, eikä sitä voi lukea ajattelematta Onervaa boheemina naisena ja varsin tuotteliaana, luovana runoilijana, joka vasten tahtoaan suljettiin mielisairaalaan. Jane Campionin elokuva An Angel on my table kertoo kirjailija Janet Framesta, joka myös suljetaan vastentahtoisesti mielisairaalaan ja julistetaan tutkimatta skitsofreenikoksi, vaikkei Frame ole sairas. Hän on vain ujo nainen, joka haluaa kirjoittaa ja matkustaa. Sylvia Plathin erinomainen Lasikellon alla on yksi matka, samoin Virginia Woolfin tuotanto. Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän on klassikko, niin hyvässä kuin pahassa. Matka mieleen pelottaa - oli kyseessä sitten LSD tai vastaava huumehörhyinen matka tyyliin Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa tai Trainspotting, Matkalla, Easy Rider. Avasivatko napit parempia reittejä, sfäärejä? Eikö silloin kaikki ollut valheellista, manipuloitua kuten virtuaalimatkustuksessa? Myös virtuaalinen matka on aikansa elänyt kokemus. Voiko enää matkustaa sekä eettisesti että ekologisesti oikein muualla kuin nojatuolissa? Aloitetaan matkan suunnittelu. Mitä matkalta haluaa? Matka pitää olla rehellisesti oman unelman näköinen; Pelle Miljoonan Kuuba on erilainen kuin Folke Westin tai Urpo Leppäsen. Keskitysleirikierrosta ei kantsisi markkinoida romanttiseksi.

Millainen on unelmien matka?
Se on unelmaa, fantasiaa, nautinto, pakkomielle. Tiedä häntä - itse matkustaminen on sietämätöntä pisteestä a pisteeseen b siirtymistä, vaikka matkatavarat matkaavat pisteeseen c. Mutta extremenä ja hassunhauskana kokemuksena matkailu on stressinsietotesti vailla vertaa. Vauhdikkuus, tapahtumarikkaus ja seikkailu sinänsä ovat kiinnostavia elementtejä missä tahansa tosi-tv:ssä, jossa selviydytään ties missä paratiisisaarilla. Väen vängällä ihmiset haluavat tunkea rajojen yli eksoottisiin maihin, viidakkoihin, tundrille ja saariin, joissa ei ole yhtään turistia. Matkustaja itse ei siis tunne olevansa turisti. Matkoista kerrottaessa on ehdottomasti muistettava kertoa myös paikoista, joissa oli turisteja, valitettavasti. Tai paikoista, jotka turistit olivat pilanneet.
Reppumatkustaminen on siis imperialismin ja alkuperäisen kulttuurin tuhoamisen uusi muoto, mutta harva sitä itsestään uskaltaa sanoa. The Beach -elokuva/romaani kertoo eräänlaisen reppumatkalaisen tarinan, jossa nykyaika kohtaa Kymmenen  pientä neekeripoikaa, Kärpästen herran ja ties mitä muita tuttuja Robinson -myyttejä. Paratiisi on kadotettu, menetetty, koska aina löytyy uusia pölkkypäitä, jotka haluavat löytää "aarteen", koskemattomat atollit ja saaren, jossa voisi unohtaa teknologisen nykymaailman. Ja palautua vanhojen, oikeiden asioiden partaille, sillä loppupeleissä vain ne merkitsevät.
         
Puhutaanko sitten pehmeistä arvoista vai oikeista arvoista on jokaisen oma asia. Nimittäin Ranskassa katsoin sarjaa, jossa perhe vietti kivikautista elämää. Vai olikohan se keskiaikaista? Aika primitiivistä kylläkin: ei silmälaseja, ei ensi-iltaelokuvia, ei hammastahnaa, ei koripallotossuja, ei sarjakuvia, ei limpsapulloja, ei kännyköitä, ei radiota, ei lehtiä, ei mitään. Mutta ei myöskään deadlineja, jonottamista, taloyhtiönkokouksia, apurahalautakuntien metsästämistä eikä veroilmoitusten tekoa. Ihana vapaus.
        
Huimin matka olisi varmaan avaruusmatka. Jos se ei elämän aikana toteudu, niin ainahan voi myydä tuhkansa, ostaa "taivaspaikkansa" ja päästää entinen tomumaja kellumaan satelliitissa tai vastaavassa kapsilossa avaruudessa kunnon beatnikin ja taiteilijan tavoin. Silloin voi itse kellua avaruudessa ikuisuuksia. Kyllästyttääkö?
      
Terrorismin uhka hiljensi matkustamisen halua. Senhän sanoo järkikin. Nähdä Napoli ja kuolla? Nykyajan ihmisille ei vain riitä Napoli. Ei, nykyään on ainoa turvallinen (vaikkakin sikakallis) tapa matkustaa ristiin rastiin Suomea. Tai olla puutarhassa, varjossa lehmusten tuoksuessa, jääteetä juoden ja lukea George Sandin, Pirkko Lindbergin, Waltarin, Jörn Donnerin tai Päivi Alasalmen matkakirjoja. Televisio saisi näyttää lisää Totti Carlanderin nostalgisia kaitafilmejä mm. 50-luvun Italiasta: nauhalla herra innostuu kiihkeästi puhumaan epäsuomalaisittain barokkimaisella, rönsyilevällä tavalla matkakohteistaan. Sitähän matkat ovat - huimaavia, eksentrisiä, ekspressiivisiä kokemuksia, jotka voi aistia joka aistilla - syöden, juoden, tanssien, kuunnellen, uiden, katsoen, valokuvaten, sukeltaen - ja jotka voi kirjoittaa muistiin paikan päältä ostettuun kauniiseen muistikirjaan.

Tai ainahan voi sadepäivinä tanssia alasti ulkona tai sisällä kääriytyä huopaan ja avata tv. Sillä moderni agenttisarja Alias on kiihkeäsykkeinen, teknorytminen, nopeasti leikattu, hengästyttävä urbaani postmoderni parodia, jossa matkataan kaupungista toiseen saumattomasti. Ihmiset eivät revi pelihousujaan eivätkä kiroa matkustaessaan, lippua varatessaan taikka jonottaessaan väärässä paikassa. Päähenkilö on nuori nainen Sydney (jonka nimikin on kiehtova kaupunki), joka vaihtaa peruukkia & kostyymiä salaa agentoiden, vaikka hänen pitäisi olla vain opiskelija. Kaupungit, joissa häthätää piipahdetaan, ovat mielenkiintoisia (mm. Helsinki, josta näkyy sekunnin verran autenttista kuvaa Kauppatorilta tai jostain). Sarjan alkua markkinoitiin tv-kanava Nelosella tuotteena, kuten seksikästä, kiehtovaa hiusväripakettia, joka muuttaa kaiken, tulevankin. Sydney esiteltiin itsenäisenä, vakavana naisena, joka kulkee omia polkujaan mielikuvituksellisissa vetimissä ja peruukeissa jatkuvasti persoonaansa ja luukkiansa muuttaen kuin antiikin jumalatar ja Queens of the Stoneage - vai oliko se Nirvanan jälkeinen Foo Fighthers, joka soi taustalla täysillä. Sittemmin taustalla taisi soida aikuisille suunniteltua Didon tunnelmointia, ja kuvassa Sydney strippasi. Tämä vastenmielinen markkinointi ei iskenyt naisiin, ja sarjan seuraamiseni lopahti, vaikka Sydney-typykkä käyttää miehiä hyväkseen ns. naisellisilla aseillaan ja kung fu -potkuillaan rasittavassa kaksoisagentin virassaan. Hän on uuden, modernin naisen perikuva: vakavailmeinen suorittaja, joka osaa idän taistelulajit ja pukeutuu nätteihin vaatteisiin ja nesessääriin, mutta hänen tärkein tehtävänsä on pelastaa maailma.
      
Kolmantena vaaran elementtinä Alias-soppaan otettiin todellinen Femme Fatale eli paha tyttö Skandinaviasta: Lena Olin, joka esittää Sydneyn äitiä Irinaa, ja vielä venäläistä sellaista. Onko kylmä sota tosiaan loppunut? Hän astuu piikkikoroilla helposti pahan äitipuolen ja noidan alati kiinnostavaan arkkityyppiin, joka on pidettävä kaltereitten takana. Hän nauraa häikäilemättömänä vamppina kummallisen käsiproteesin kera sadistisessa Romeo is bleeding, palvoo Saatanaa elokuvassa Yhdeksäs  portti, ja onhan hän tuttu jo maukkaassa Milan Kunderan romaanista tehdyssä Olemisen sietämätön keveys  -elokuvassa knallihattu päässä. Mutta Aliasissa Irina pukeutuu myös muodinmukaisesti armeijamallisiin reisitaskuhousuihin, jotka ovat tietenkin matalaa lannemallia ja sulautuvat kiistatta maastoon. Kunnes hän hyppää kyytiin ja karkaa. Helikopterit pörrää kaukaisuuteen, ja Aatamit jäävät haukkomaan henkeä kuivalle maalle. Eeva has left the building.
      
Sarjassa matkustaminen on raivostuttavan helppoa, siinä ei opetella varauloskäyntiaukkoja eikä kinata lentolounaasta, ei tapeta rotan kokoisia torakoita, ei etsitä aurinkorasvaa, jossa olisi tarpeeksi paljon kertoimia eikä aloiteta malarialääkkeiden syöntiä. Hotellihuoneeseen ei unohdeta edes sormenjälkiä. Ihmiset eivät joudu kyykkimään eivätkä ottamaan salmonellatestiä kaukomatkan jälkeen, eikä heitä muutenkaan nöyryytetä. Paljoa.

Eikä näille kyborgin kaltaisille ihmisille nouse edes hiki pintaan. Paitsi silloin, kun he yrittävät murtautua sisään johonkin valtion tietokoneeseen. Tai purkavat pommia.







_______________________________________




Jemina Staalon matkakolumneja 2004:
Julkaistu alun perin lehdykässä Matkalehti 2/2004: Hippejä, sidonta, vodkaa.. Jemina matkailee kielen ja veitsen kärjellä, sivulla 23.  / pakiNoita. ( tein myös sivulle Omakuvani ):


Hippejä, sidontaa, ikoneita, vodkaa ja viinirypäleitä
eli Jemina Staalo kertoo kielen merkityksestä

Muistan, istuin autossa argentiinalaisen herrasmiehen kanssa, ja lausuin hänelle kohtalokkaasti: ATAME! lauseen, jonka olin oppinut herkulliselta espanjalaiselta elokuvaohjaajalta Pedro Almodovarilta uusimmasta ihastuttavasta saman nimisestä elokuvastaan ATAME! joka tarkoitti suomennettuna: Sido minut. Ota minut. Poikaparka napsautti reippaana kiinni vain turvavyöni. Gracias.

Myös minä opin maan tavoille, syömään  auringonkukansiemeniä, jota kyllä Suomessa pidin vain lintujen ja marsujen ruokana.
     - " The cat is under the car!" 
Se on ensimmäinen lause, jonka sanon, tai paremminkin huudan opittuani sen television Hello, hello, hello- ohjelmasta. Olemme astumassa pikkuautoon pariisilaisten hippien kera aurinkoisella 1970-luvulla Perä-Pohjolassa ja pojat ovat juuri aikeissa painaa kaasua. Mutta muistin, että kissa oli vilahtanut piiloon häslinkiä auton alle. Kaasujalka pysähtyy.  Hipit ovat joitakin interrail ihmisiä ja minä olen kateellinen. Olen vastikään itse aloittanut vasta peruskoulun, enkä ole saanut nähdä maailmaa muualta kuin television brittiläisistä hulluista hauskutussarjoista ja ilmeisesti Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa tehdyistä luontodokumenteista.
     
Hipeillä on kummalliset ruokatavat - ranskalaisia kun ovat. Väen vängällä he haluavat osallistua uuvuttaviin heinätöihin hirveässä paahteessa paksut CCR-bändin nokkamiehen John Fogertyn lanseeraamat ruuturaitaiset esigrunge-flanellipaidat päällä, kun he niin pitävät kylmää heinäkuun helteissä. Mutta se syönti. Kun suomalainen eli torniojokilainen heinäntekijä, sukupuoleen katsomatta, on kuullut 1970-luvulla käskyn: ruoka on valmista, niin silloin ei emmitä, vaan heitetään seipäät ja talikot kädestä, ja mennään syömään, lennetään pöytään, isketetään haarukka mehevään, harvinaiseen herkkuun, tomaattiin, niin, että siemenet purskahtavat valehtelematta vastapäätä istuvan ruokailijan silmään, pruiiäits, ja syödään puhumatta nopeasti, ja juodaan kylmää simaa päälle ja levätään 1,4 minuuttia savuja poltellen tai poristen eli puhuen, ja sitten syöksytään työn pariin täydellä temmolla, ja tehokkuudesta oikein kilpaillaan. Mutta ranskalaiset. Hipit oikein nauttivat ruuasta ja ruokailu on heidän kulttuurissaan tärkeä tekijä: istua rauhassa saman ison pöydän ääressä kaikki yhdessä, ja nauttia juustoja ja viinirypäleitä maistellen, kelloon katsomatta. Hikeä pukkaa suomalaisten otsalla.

Kus asub raamatukauplus?
Kun menen Tallinaan kulttuurimatkalle, osaan vain yhden täydellisen lauseen eestiksi, eli kysyä, missä on kirjakauppa. Hassua kyllä, joudun käyttämään tuota lausetta. Vastausta en ymmärrä, kansainvälisiä käsimerkkejä kylläkin. Löydämme kyllä kirjakaupan, mutta se on erikoistunut pelkästään ikoneista kertoviin luxus-luokkaa oleviin taidekirjoihin. Hyvä niin, sillä yksi seurueemme jäsenistä ( se ainoa ortodoksi )on juuri niitä vailla. Virossa paikalliset suhtautuvat suhteellisen huonosti eli alentuvasti suomalaisiin joita haukkuen sanovat poroiksi ja kahipiruiksi.

   Voulez vous, a ha, a ha, a ha...
Pariisissa olen hirveän ylpeä siitä, kun ranskalaiset kysyvät minulta neuvoa tai tuhkakuppia ranskaksi. Tietysti kävelen vahingossa laitapuolen kautta halki karmeimman huorakujan läpi Montmartea kohti puhumattakaan Moulin Rougen ja muitten Pigallen pornoluolien ällötyksistä, jotka ohitan leopardikuvioinen keinoturkki päällä nenä pystyssä korot kopisten. Ajattelen: matkustaessa ei tarvitse paljon osata kieltä, kunnon opaskirja ja tarkka kartta riittävät. Tärkeimmät tuttavuuteni ovat Montparnassen ja Pere Lachaisen hautuumailla ja jäävätkin sinne, ikuisesti: Simone de Beauvoir, Maria Callas, Oscar Wilde, Man Ray, Isador Duncan, Max Ernst, Jim Morrison, Gertrude Stein. Louvren ainutlaatuisessa taidemuseossa ei kielitaitoa tarvita. Oooooh tulee jokaisen suusta, on hän sitten kaukaasialainen, pygmi tai skotti, suhteellisen samalla tavalla lausuttuna.

Missä opin tiellä kieltä käytän?
Italian ja suomen kielissä on äänneasultaan samoja sanoja, merkitys vain on eri. Kun italialainen sanoo suurin piirtein sanat Gazzo merda, lausuttuna Katso merta, merkitsee ensimmäinen sana miehistä sukupuolielintä ja jälkimmäinen ulostetta. Ihaile siinä sitten autiota hiekkarantaa! Jos italialainen sanoo Super culo, lausuttuna Superkuulo, niin hän tarkoittaa joko herkkupeppua tai erityisen suurilaarista ihmistä. Italialaisen kanssa keskustellessa ongelmaksi tulee se, ettei italialainen kuuntele. Muistan: venetsialaisella pikkukujalla huudan kitalaki suorana vanhalle äijälle joka kitalaki soikiona huutaa kuinka typeriä turistit ovat, kun jättävät repuntaskunsa auki, johon minä huudan, että se on rikki jo kauan, ei siellä mitään ole varastettu. Siinä me heilutamme käsiämme. Ja "keskustelemme". Typerää. Hirveän hivelevää on kuulla, kun Venetsiassa italialaiset tulevat kysymään neuvoa, miten poukkoilla maailman romanttisimmassa kaupungissa. Ah, allora, si, si, naturelamente! 
  
Koulussa olen opiskellut mm suomea, englantia, ruotsia ja saksaa. Sen ulkopuolella: albanian, serbokroatian, venäjän, ranskan, espanjan, portugalin, katalonin, puolan, viron ja rakkauden kielen opit ovat rikastuttaneet elämääni. Varsinkin murreilmaisut maustavat kieltä. Ulkomailta murteet huomaan lähinnä vain äänneasun muunnoksina; erityisen viehättäviä ovat Englannin cockney-, Walesin ja Skotlannin aksentit.  
  
Minua kiinnostaa kuolleet kielet, kuten esimerkiksi latina, sekä tulevat kuolleet kielet kuten iiri, gael, kymri ja saame. Samaa tahtia kuin tapetaan sukupuuttoon eliölajeja, kuten tovereitani tiikereitä ja susia ja mittaamattoman arvokasta sademetsää eikä vain Biedermaier tai Chippendale-kylteillä lätkäistyinä bättre folkin mööbeleinä tuhotaan samalla alkuperäiskansoja suuremman ja mahtavamman alistajan, imperialismin alle. Latina kiehtoo hylättynä kielenä, se on länsimaisen sivistyksemme kehto; en voi ymmärtää nykypäivän Italiaa, joka loistaa räikeästi kansalaistensa luku- ja kirjoitustaidottomuudellaan, ja joka valitsi kansansa johtajaksi uuden fasistin, joka ei ole Mussoliini vaan korruptoitunut mediakeisari. Myös vanhat antiikin roomalaiset satiirikot näytelmäkirjailijat naurattavat yhä kansaa.
  
Hauskin tietämäni lause on arabiaksi lausuttuna waadi äl muluuk, joka tarkoittaa Kuninkaitten laaksoa, se kuulostaa suomelta, ja voin kuvitella kuinka mies lausuu sen sormeansa heristäen feministille ja vapaa-ajattelijalle, ettei saa.. Mutta siitäkös me veisaamme viis.










________________________________


Jemina Staalon matkapakinoita 2004:
Julkaistu eri muodossa teoksessa Matkalehti 3/2004: Kaviaarin tuoksuinen rappio - ladaheaven s. 35. / pakiNoita
( tein myös sivulle Omakuvani ):





Tämä on ladaheaven



Palaneet talojen luurangot. Nukkavierua. Heroiini. Koinsyömää. Mafia. Rappiota, joka on kaviaarin tuoksuinen. Kapitalismi maistuu raa`alle. Joka puolella on räjähtänyttä glamouria, kaikki on niin ihanasti rempallaan. Voiton portit aukeavat ja sulkeutuvat. Vain yksi Leninin patsas on yhä pystyssä. Täällä lakaistaan yhä varpuluudalla [ jonka varressa ei lue harrypotter productions ]. Autot sammuvat, lisää kolareita. Koko väki ei nuku koskaan. Olemme ruuhkassa josta selviää vain sirpillä ja vasaralla. olen Pietarissa, taas.
  
Eremitaasin taidemuseossa lumouduin Amorin ja Psykheen patsaan syleilystä, se kestää ikuisesti. Unohdan järjettömän kaatosateen ulkopuolella. Muumiota ei saa valokuvata. Puistossa kävely rauhoittaa. Isot, tummat kulkukoirat läähättävät viisaina varjoissa. Tsaikovskin ja Rimski-Korsakovin hautojen kuvaaminen maksaisi 50 rublaa. Edessämme on tapahtunut kolari, miliisit pyörivät kuin pallopohjaiset maatuskalelut joilla on isot silmät.
  
Terassilla. Jos sotkee maitoa vahingossa siideriin [6%] saa aivan omalaatuisen valkovenäläisen drinkin. Kahvi voi olla sitäkin karvaampaa. Jatsibändi soittaa kaikkea Tonttupolkasta charlestoniin. Tunnelma on mitä skitsofreenisin.

Olemme baletissa Giselle. Näkymät ovat eroottiset, vaikka ne ole ihan varma onko kyseinen miestanssija tuleva Nurejev, Nijinsky tai -- 

Hotellissa feng shui ei toimi ollenkaan. Eikä ilmastointi. Huonekalut miten sattuu. Nilkoista amputoitu poika konttaa trolleypysäkillä. Kylässä isäntä suuttuu: viinissä on liian vähän prosentteja. Emäntä nauraa suomalaisille. Otamme privaattitaksin. Pissa haisee, lamput on rikottu, on pimeää, pysyvästi. On vaikea löytää mukavaa ravintolaa syömistä varten, kun paikallisilla on niin suuripiirtein käsitys kasvisruuasta johon kuuluu heidän mukaansa kaviaari, blinit.. Ravintolassa valkeat liinat, kaadan juomaa sille, tarjoilija juoksee pyyhkimään. Oih, lämmin avokadokeitto ja yrteillä maustetut lohkoperunat, mutta kiinalaisessa on isoja pulloja kuin laboratoriossa joissa kelluu pitkäkoipisia sammakkoja. Klups.
Uzbekisztanista tulee muhevimmat melonit. Eläkeläiset vastustavat kun ratikkalinjoja poistetaan. Syystäkin. Puskin.. Eminemiä tulee humppa-instrumentaalina. Kaikki tv:ssä on dubattu venäjäksi, rakkauskohtauksen dialogit ja huohotuksetkin hoitaa yksi ja sama miesnäyttelijä.
  
Säkkijärvellä ei polkka soi. Ohitamme kartanon jossa suurtaiteilija Ilja Repin asui ja kulki paljain jaloin talvellakin, huja huhhahhei,  ja nukkui parvekkeella. Kirkko on muuttunut elokuvateatteriksi.  Ojien osmankäämit ohjaavat ortodoksista kirkkoa kohden. Viipurissa ostetaan leipää, kurkkua, hiuslisukkeita, kristallia ja pyyhkeitä, muttei ehditä linnaan. Olemme Pietarhofissa. Tai yritämme mennä sinne. Kaaos – liikenne on pysähtynyt. Katuja lavennetaan syrjäseuduillakin putinin tulevaa tuloa ja Pietarin 350-vuotispäivää varten. Mitään ei tapahdu. Opas näyttää lammikon josta putin, tuo koko kansan Klonkku, onkii isoja vonkaleita, kunhan ne ensin on sinne aseteltu valmiiksi. Eihän tämä ihan Versailles ole, mutta aika lähellä. Kultaiset patsaat nousevat vallankumouksen maasta uhkeina, suihkulähteet kertovat: olemme jossain muualla kuin Suomessa.

Täällä on Katariina Suuri kävellyt, helmat laahanneet maata, ajattelen kun katson Katariinan rakennuksen katolla työskenteleviä vähäpukeisia työmiehiä. Hiki virtaa, itse kullakin. Passeja tarkastetaan jatkuvasti. Istun bussin vessassa ja samalla minua haetaan hikisesti bussin sisältä.

Seison Suomenlahden rannalla. Miten niin väärällä puolella? Pietari lähistöineen on sanoinkuvaamattoman upea kulttuurielämys ja –törmäys. Siellä, kauniissa pienissä puutaloissa voisi jopa asua. Heti Suomeen päästyämme menemme Sosialistinen realismi –näyttelyyn. Lumoutuneina.









___________________________





Jemina Staalon julkaistuja analyysejä 2003:


Julkaistu lehdessä: Gloria 2003 nro 196, Novellin valitsi Jemina Staalo: s 128-132,  / Glorian valitut novellit. Sarjassamme kotimaiset kirjailijat esittelevät suosikkinovellinsa





Jemina Staalon valinta on Ambrose Biercen Siirappipurnukka

Novelli on älyllinen, rienaava, itsepäinen - oikein mukavaa, perverssiä matkaseuraa. Se on luettavissa mieluiten kynttilän valossa takkatulen hiipuessa punaviinin ( tahi kellä lääkitys sen estää niin vaapukkamehun ) kera hiljaisuudessa keskiyöllä. Bierce vetää mukaansa syvyyksiin, minä annan viedä.
    
Teemana on ihmisten loputon ahneus ja uteliaisuus. Ihmiset ovat tirkistelijöitä, joiden  tyhmyys tiivistyy  hysteerisessä joukossa. Bierce provosoi ja kirjoittaa aiheista, joista kirjallisuuden pitääkin kertoa. Häntä ei ole noopelipalkittu eikä muuten pois pilattu. Bierce on ehta anarkisti. Teksti ei ole leiritulikamaa. Bierce oli yhdysvaltain sisällissodassa pikku rumpalipoikana, mikä ei voinut olla vaikuttamatta hänen verisiin kirjoituksiinsa.
   
Ensimmäisellä lauseella pitää potkaista lukijoita polvilumpioon. Ei mitään paukkupatruunoita eikä kissanpieruja. Bierce oli tärkein vaikuttajanani kirjoittaessani Pornoinhoa. Pois alta tekopyhyys, risut, ennakkoluulot, ulkokultaisuus ja männynkävyt. Ihmisvihani on samaa kolkkoa ja empiiristä kaliiberia kuin Biercellä. Olen riemuissani löydettyäni hengenheimolaisia – sieltä haudan takaa. Kyläkaupat tyhjenevät, kyltit haalistuvat, unohtuvat. Kuka enää muistaa K-kaupan Väiskiä? Biercen pää- ja sivuhenkilöt eivät ole filosofeja eivätkä tiedemiehiä, vaan "normaaleja" ihmisiä, jotka ovat runoilijoita vain unissaan.
   
Yliluonnollinen - luonnollinen, epäinhimillinen – inhimillinen. Luonnonlait ja niiden poikkeamat saavat Biercen käsittelyssä uuden merkityksen. Novellin tärkein anti: nykyaikana ei voi eikä kannata luottaa mihinkään. Internetti ja supermarketit ylikansallisine tuotteineen tunkevat kuluttajaparan sieraimiin. Biercen Silas Deemerin asialleen omistautunutta palvelua kaipaa.
  
Bierceä siteerataan tiuhaan netissä ja vessojen seinillä - sama foorumi. Hänellä on tarkkaan harkittua minimalistista kritiikkiä ja sanottavaa haudan takaa. Hän arvosteli länsimaisia arvoja 1800-luvulla. Ambrose-toverini voisi nykyään toimia netissä ja tarjota vaikkapa itsemurhakanditaattien itsemurhakirjeiden oikolukupalvelua tai teleoperaattorit voisivat lähettää herran nerokkaimpia aforismeja tekstareina.
  
Kauhukirjojen lukiessa lukija on onnellisessa olotilassa: hän tietää olevansa elossa, myrkky jää vain sivuille. Lukija on tavallaan rajatilassa: toinen jalka ei ole haudassa, vaan kauhuromantiikassa.
Tai sitten tämä jalka on juuri se väärä jalka, jolla ylös noustaan vuoteesta, joka sarkofagi tavallaan onkin. Modernissa psykologisessa kauhussa uni on pikkukuolema. Lopuksi kuolema meidät korjaa, sitten saamme rauhan. Saammeko?
  
Novelli on kokoelmasta Vanhempainmurhaajien klubi. Ostin kirjan 18-vuotiaana. Kanteen präntätty sana ODESSA (kustantaja) aiheutti oitis tarttumisefektin. Brändi kertoi: tämä on poikkeava, kiehtova ja sensuroimaton kirja - ei mitään tukin uittoa eikä valkoisia puhtaita lakanoita. Kaukana lavea maalaisproosa, lähellä kavala maailma: sielu ja kauhu.         

                               Jemina Staalo


JEMINA STAALO (s. 1969) Hänen esikoiskirjansa pornoinho julkaistiin viime syksynä. Staalo määrittelee itsensä feministiksi, vapaaksi ajattelijaksi, bibliofriikiksi ja kasvissyöjäksi. Staalo tekee myös multimediataidetta ja  valmistelee paraikaa vaellusromaania goottityyliin.  

AMBROSE BIERCE (1942-1914?) oli amerikkalainen sanomalehtikolumnisti ja kirjailija. Mustan huumorin ja kauhun varhaista taitajaa kutsuttiin Bitter Bierceksi. Bierce katsoi vuonna 1913 Meksikon sisällissodassa, tosin hänen oletetaan kuolleen vasta 1914.





Versio 2:



Jemina Staalo
Gloriaan valitsemani novelli Ambrose Bierce: Siirappipurnukka
kirjasta Ambrose Bierce: Vanhempainmurhaajien klubi (ODESSA 1986, Kauhukabinetti)
sivut 17-27 koettuna ekspressiivisesti ja abstraktisti ja hyvin vahvasti vuonna huhtikuussa 2003

Tämä novelli on älyllinen, rienaava, itsepäinen - siis oikein mukavaa, perverssiä matkaseuraa sekä kunniapaikalle kotihyllyyn. Luettavissa mieluiten kynttilän valossa, takkatulen hiipuessa, punaviinin kera [ tahi kellä lääkitys sen estää niin vaikkapa tummanpunaisen vaapukkamehun kanssa ] hiljaisuudessa, keskiyöllä, pöllön huhuilleessa hu huu, ja mieluummin yksin, eikä mielellään selällään oopiumiluolassa chillaten punaisella lohikäärme -kuvioisella silkillä, vaan rohkeasti avoinna, ja kaukana ns. sivilisaatiosta, kylmällä kivilattialla, mahdollisimman goottimaisessa talonmörskässä, tahi linnassa jos mahdollista. Anna sille aikaa. Teksti on provosoivaa, mitä oikean kirjallisuuden pitääkin olla; sama vaikutus kuin rikkihapolla. Bierce vetää mukaansa kammottaviin syvyyksiin, mielen ja mariaanien hautojen, ja minä annan hänen viedä.
    
Teemana ihmisten, noiden evoluution kyseenalaisten ”huipentumien”, loputon ahneus, typeryys, uteliaisuus, raadollisuus; uutisten ja katastrofien nälkä ja tirkistely; ja miten joukossa tyhmyys tiivistyy ja miten joukkohysteria saa valtaansa. Hän kirjoittaa oikeista aiheista, joista maailmankirjallisuuden pitääkin kertoa, mutta Bierceä ei ole taatusti noopelipalkittu eikä muutenkaan pois pilattu, ei, Darwin parahkoon!, vaan hän on ehta anarkisti, ei niin helposti haudassa hiljaa pysyvä, makaaberi tuhannen yön kamalan tarinan kertoja, toden puhuja, jonka tarinoihin, tuli ne sitten kirjasta, gramofonista tai ghettoblasterista, haluaa paneutua torkkuhuovan alla - riehui sitten ympärillämme rutto, aids, talebaanit, syysmyrskyt tahi muut maailmaa ravistelevat tuhoepidemiat. Mutta hänen tekstinsä ei ole leiritulikamaa. Onneksi ei. Tämä kama on kovaa, sisko. Bierce ei ole pelkkä hiippahattu: hän oli yhdysvaltain sisällissodassa pikku rumpalipoikana, aluksi, ja tämä [ silmästä silmään kauhu ja ihmisen raadollisuus ] ei voi olla vaikuttamatta verisiin kirjoituksiinsa.
  
Yliluonnollinen - luonnollinen, epäinhimillinen – inhimillinen; järkähtämättömät luonnonlait ja niiden väistämättömät, mutantit poikkeamat saavat Biercen käsittelyssä ( hiukkaskiihdyttimen tavalla ) aivan uuden merkityksen; mihinkään ei voi, eikä kannata luottaa. Siirappipurnukka on söpö sana, nalle puhin mieleen tuova, siinä soi lämmin rustiikki, paluu luontoon, takaisin omavaraistalouteen, siinä on oman käden taidon ja tekemisen riemu mukana, rikkumaton idylli ja kaiken kattava nostalgia. Täällä viehättävän pikkukylän viehättävässä pikkukaupassa joka on viehättävästi auki miten sattuu, ei ole juuri tuollaista siirappipurnukkaa. Ei. Täällä siirappia myydään suurissa metallipurkeissa, joidenka muoto muistuttaa enemmänkin rakettia, ohjusta, dildoa tai vastaavaa fallista ja tuhoavaa objektia. Siinä ei ole purnukan pyöreyttä, naisellista, ja elämää yllä pitävää, turvallista olotilaa, joka muistuttaa samalla tuhkauurnaa. Biercen sanomina ”perhe”, ”idylli” ja kaikki ns tuttu, turvallinen ja totuttu saa heti, ansaitusti, perverssin muodon. Ja mikä ero on kannibalismilla ja raadonsyönnillä loppujen lopuksi? [kysyy vegetaristi.]
   
Tiedostavalla 1980-luvulla kirjamakuuni liittyi seksi, [ josta kirjoittaminen ei onneksi enää ollut vain miesten käsissä, jippii, ]  ja tripit ja trippailut [ mm ummehtuneista undergroundklassikoista da daan ja takaisin - ] ja silloin opin, etteivät tripit tarkoittaneet pelkästään retkelle pakattavia kahden desin mehupurkkeja joihin on pilli teipattuna kylkeen..
        Löysin myös oikean kauhun, varsinkin Ambrose Bierce: Vanhempienmurhaajien klubin, novellikokoelman,  jonka makaaberien tarinoiden sillä ensimmäisellä lauseella pitää potkaista lukijoita polvilumpioon, siis täräyttää täysillä lohikäärmepäisellä hopeoidulla kävelykepillä rystysille tai vaan kotimaisittain koivuhalolla korville, vaikuttaa, koskettaa. Se on oikean kirjallisuuden tehtävä. Ei mitään paukkupatruunoita eikä kissanpieruja. Käsissä on kovat panokset: banaali elämä + kuolema.
     Bierce oli tärkein vaikuttajanani alkaessani kirjoittaa ”Pornoinhoa” 80-luvun lopulla. Pois alta tekopyhyys, risut, ennakkoluulot, ulkokultaisuus ja männynkävyt. Ota tai jätä. Lukijan pitääkin hätkähtää, ällistyä ja käyttää aivojaan. Puntaroida. Olla vietävissä ja vieteltävissä. Paradoksaalista; sattumalta luin juuri Leena Krohnin teosta KYNÄJAKONE, jossa kerrottiin kirjoittamisen mahdottomuudesta Camus`n  Rutosta, jossa kirjailija Joseph Grand on kirjoittanut vuosien, ja vuosien ajan jankaten ja jankaten vain yhtä lausetta, sitä ensimmäistä, sitä tärkeintä, tyrmäävää lausetta, tyytymättä mihinkään lukuisiin versioihinsa, siis saamatta mitään valmiiksi, pääsemättä puusta pitkälle.
       Grand olisi voinut ottaa Bierceltä mallia – siis jos Grand olisi olemassa eikä romaanin henkilönä. Krohn on myös valinnut Kirstilän kera – lunttaan Glorian mustasta listasta – Biercen esiteltävikseen – kumpaakaan en ole vielä lukenut. Luulin olevani ainoa joka on Biercen löytänyt… Tässä elämässä ja kuolemassa on kuitenkin joku pointti ja merkitys, jatkumo. Vaikka ihmisvihani ja –halveksuntani on samaa kolkkoa ja empiiristä kaliiberia kuin Biercellä, niin olen silti riemuissani löydettyäni hengenheimolaisia – vaikkakin joskus sieltä haudan takaa, ja 150 vuoden päästä. Père Lachaisen hautausmaalla lepäävän Guy de Maupassantin kirjoittaman [viime tiistaina Pariisissa ostamani] kirjasen Horla kannessa on lapsuudestani asti pelottanut naisen nukkuvan ruumiin päälle istuva silmiin katsova hirviö maalauksesta Painajainen, jonka maalasi Johann Heinrich Füssli, joka toimi rakastajana Mary Wollstonecraftille, joka oli mm äitee feminismille ja Mary Shelleylle, joka kirjoitti klassikon Frankestein, jonka hirviötä näytteli Boris Karloff, jonka näin kirves kädessään vahafiguurina viime keskiviikkona.

Mutta aasinsillat sikseen. Pahoinpitely, oikea kauhu, pelko; säilyykö hengissä, järjissä tai pahemmin vammoitta - se tapahtuma toimii kuitenkin tunkkaisena filtterinä, jääkylmänä prismana, ailahtelevana kaleidoskooppina tai vain tiiviinä kuristavana muovipussina t reiättömänä kuminaamiona suuni edessä, ja vaikuttaa. Tähänkin. Mitäköhän Bierce sanoisi tämän päivän pusheista, säddämeistä, perluskooneista ja putiineista? Olisi sangen intressanttia lukea siitä. Riippumatta siitä kuka tyranni, ideologia, aatteet, uskonto tai muu vastaava järjettömyys on vallassa tai kaapattu, vaihdettu; tyrannia säilyy. Clifton Fadiman kertoi Biercen erään teoksen esipuheessaan [ luettuna suomentajan Timo Tammisen jälkisanojen kautta]  että on todella sääli, ettei Bierce ollut todistamassa Dachauta tai Hiroshimaa kommentteineen. Itse voisin lisätä listaan vaikkapa kuun ”valloituksen”, Tschernobylin ja paavin, joka ei puutu ollenkaan pedofiilipappiensa tekosiin, vaan miettii sitä, onko Harry Potter kirjallisuutena lapsille pahasta - noituuten houkuttaen…
     Kyllä olisi kirveellä ja Biercellä töitä. Tänä päivänä Bierceä siteerataan tiuhaan ylt ympäri maailmaa – ainakin netissä ja vessojen seinillä - nooh, suurin piirtein sama foorumi. Tuntuu, että Biercellä on yhä sanottavaa, haudan takaakin, ja varsinkin sieltä, syvältä, ja tarkkaan harkittua minimalistista kritiikkiä, arvostellessaan länsimaisia arvoja ja sen perikatoa jo 1800-luvun lopulla. Ambrose toverini voisi nykyään toimia netissä ( häneltä voisi tilata vaikkapa obduktion katselua livenä tai itsemurhakanditaattien itsemurhakirjeiden oikoluku -palvelua ) tai teleoperaattorit voisivat takoa markkinarakoa ja lähettää herran nerokkaimpia aforismeja tekstareina.
 
Aloin kirjoittaa tätä systemaattisesti Ranskassa; koneessa lukee STUDENT mutta myös DELUXE, ja sitähän elämä on, oppimista ja luksusta. Kantapään kautta sanoisi Akhillees. Sormenpäät hellinä isken sanojen sarjatulta, naputus kuin konekivääristä, mustaa valkoisella, ja peittää Bagdadin kauhun äänet tvstä. Tarkoituksenani oli tulla tänne Darwinin selän taakse kirjoittamaan goottiromaania, hakemaan siihen materiaalia ja tutkimaan, mikä ihme siinä on mikä ihmistä viehättää obsession lailla tabujen makaaberiudessa, sadismissa, perverssissä ja kuolemassa yleensä, tieteen, taiteen ja historian kautta, muutaman sadan vuoden viiveellä, haudan tai kalterien takaa, objektiivisesti, kirjastoja, museoita koluten, täällä giljotiinin luvatussa ja luvattomassa maassa. [ Harms, Mariengof, de Lautréamont, de Sade – miksiköhän he kaikki Ranskasta t Venäjältä, suurista vallankumouksen ja vastavallankumouksen maista?
     Bierce sanoi giljotiinista: ” Kone, joka saa ranskalaisen kohauttamaan olkapäitään hyvästä syystä. ” ] Mutta toisin kävi. Näin kauhun, sadismin, inhon ja pelon silmästä silmään. Näen Biercen istuvan tuossa lentokoneeni siivellä jalka polven päällä sanoen vaikkapa: ”Jaaha”, kun tulee kova turbulenssi, joka puistattaa kuin piru kerjäläistä, eikä siinä mieti missä järjestyksessä krusifiksin helmet ovat, vaan että olen juuri siiven kohdalla ja minun pitää tarvittaessa avata ovi, ja auttaa muita ihmisiä, miten he reagoivat, toimivat, ovatpa he paniikissa tai eivät. Hänen ”hymynsä” on niin sardonisen kaunis kuin vain ihmisellä, joka on ahminut partakoneenteriä, voi vaan olla.

Vieressäni istujan kirjojen sivuilla on siistejä pääkalloja – anatomian suuri oppikirja. Kyllä, kuolema ympäröi meitä. Bierce  sopii matkaseuraksi myös henkenä [ kuten myös Marilyn Manson, joka sattumalta oli myös keskiyöllä Ranskassa, ja hymyili verenpunaisin huulin..]  kulkiessani Dantea soperrellen ensin kiikkeriä loputtomia kierreportaita kymmeniä metriä mullan alle, [ Bierce tuntuu läheiseltä – myös hänellä on asthma, ja niin siellä vinguimme tuskasta, mutta silti sinnittelimme ] ja siellä jatkoimme huonoin polvin kävellä kilometrejä ahtaissa, pimeissä, kosteutta tihkuvissa katakombeissa, joita koristi tuhansien, ja tuhansien lajitovereittemme ehjät, ja ei niin ehjät, pääkallot, ja jo vihertyneet sääriluut. Tunnelma ei ollut pelottava, vaikka rotat ääntelivät vihaisesti, vaan lähinnä surullinen. Niin paljon unohdettuja ihmisiä. Sama haikea tunnelma oli myös vannoutuneen, ennakkoluulottoman tiedemiehen ja eksentrikon herra Fragonardin museossa jossa herra B taas istui olkapäälläni katsoessani pitkiä rivejä haikeita januskasvoisia siamilaisia monstereita, ja muita ns. epä- tai eppunormaaleja, mutantteja kahdeksanjalkaisia karitsoita spriipulloissa, sekä luurankojen lisäksi oikeat ”ilmakuivatut” ratsu ja ratsastaja, jotka tuntuivat suoraan karauttavan, ei helvetin tulista, vaan Dürerin maailmanloppua kohti, jossa ihmisen luuranko ja lihakset ovat tiedettä tai taidetta – yhtä kaikki siinä vitriinissä… Grévinin vahakabinetissa katsoimme kun Marat istui ammeessa: käsi on lakannut jo kirjoittamasta, sulka tipahtamaisillaan maahan, ja Charlotte Cordayn tikari on löytänyt tiensä hänen rintaansa. Makaaberia: amme jossa Marat`n vahafiguuri uiskentelee on aito amme jossa oikea Marat murhattiin. ”Niinpä” Bierce sanoi vierelläni ja jatkoimme matkaa.  Paradoksaalista kyllä: mitä ”hirveämpi” oli museo/kirkko/kabinetti, joka kertoi ”hirveyksistä” eli todellisuudesta, historiasta, sitä yltiöystävällisempi oli henkilökunta joka palveli minua jopa tiskin alta! Tuollaisia todella asialleen vannoutuneita palvelualan ammatti-ihmisiä ei usein näe!!!

Itse asiassa ”Siirappipurnukan” tärkein anti on siinä, ettei nykyaikana voi luottaa mihinkään. On internetti ja supermarketit ylikansallisine tuotteineen, joita tunkevat pakolla kuluttajaparan sieraimistakin sisälle. Kyllä tällaista, asialleen omistautunutta palvelua kaipaa. Maa kuolee. Maaseutu köyhtyy. Kyläkauppa kyläkaupan jälkeen poistuu kokonaan, haalistuu kyltit, unohtuvat. Kuka enää muistaa k-kaupan väiskiä? Biercen pää- ja sivuhenkilöt eivät ole alleviivatusti filosofeja eivätkä juurikaan tiedemiehiä. Hän kirjoittaa ”normaaleista” ihmisistä. Mikäs sen antoisampaa. Tekstien henkilöt ovat runoilijoita vain unissaan.
     

Mikä saa Biercen kertomaan tällaisia? Mieluusti itsekin nappaisin itselleni herran kirjoitustaidon ja tarkan, kaiken näkevän, armottoman silmän, vaikka B sanookin plagioinnista: ”Ottaa ajatus tai tyyli toiselta kirjoittajalta, jota ei ole koskaan, koskaan, ikupäivänäkään lukenut.” Kauhua lukiessa lukija on onnellisessa olotilassa: hän tietää lukiessaan olevansa elossa, hän lukee vain myrkystä, hänelle ei ole sitä annettu jne. Hänelle ei satu mitään pahaa lukiessa, hän toivoo. Viimeisen virkkeen ja pisteen jälkeen kauhukuvat ja pelot jäävät kyllä mieleen, mutta lukijan reaalitilaa ne eivät hetkauta. Ellei hän sitten lue Bierceä ajaessaan samalla autoa, mikä ei ole suotavaa.
  
Hän on tavallaan rajatilassa: toinen jalka - tahi kavio -  ei ole haudassa, vaan kauhuromantiikassa ja yliluonnollisessa ja toinen jalka  [ ehkä juuri se väärä jalka jolla ylös noustaan, ei haudasta, vaan vuoteesta, joka pikku sarkofagi tavallaan onkin, unen ollessa pikku-kuolema)  modernissa psykologisessa kauhussa tahi dekkaritarinassa (, eikä niinkään kaukana esimerkiksi 100 vuoden jälkeisiään, mm Clive Barker järisyttävine splatterpunk-tarinoineen.) Loppujen lopuksi kuolema meidät korjaa, ja sitten saamme rauhan. Vai saammeko? Ja mikä merkitys on naurulla? Kun kuuntelee näitä englantilaisia ja amerikkalaisia valmiiksi naurettuja sarjoja, niin onneksi kaukosäätimessä on nappula jossa lukee MYKISTYS. Tyhjännaurajia on tarpeeksi. Ja räkänokastakin mies tullee, muttei tyhjän naurajasta, kuten koulussani opetettiin. Kyllä nauratti silloin.
  
Kirja ilmestyi vuonna 1986 suomeksi ensimmäistä kertaa, ja on Odessa-kustantamon bravuureja. Ostin kirjan vuoden kuluttua ilmestymisestä pummaamillani rahoilla ollessani 18 ajastaikaa. Siihen aikaan kun kirjan kanteen oli präntätty sana ODESSA se sai oitis tarttumisefektin. Brändi kertoi: tämä on kutsuva, mielenkiintoinen, erikoinen, poikkeava, kiehtova, sensuroimaton, dekadentti kirja – ei siis mitään tukinuittoa eikä valkoisia puhtaita lakanoita, verenroiskeisia kenties tai käärinliinoja. Kaukana lavea maalaisproosa, ja lähellä kavala maailma: sielu ja kauhu. Eikä brändi pettänyt. Sääli, ettei Odessaa ole enää. Kannessa on ”Frankensteinin morsiamen” roolin näyttelijän Elsa Lanchasterin näköisen naisen kasvot leikattuina mustassa tyhjyydessä, kauhusta laajenneet silmät – vetääkö hän puoleensa sisälle kauhuun ja makaaberiuteen vai pelkääkö itse uhrina? Pelottaako? Varoittaako? Mainoskikka ja mielleyhtymät toimivat. Kirjani on päällystetty kontaktimuovilla, kuten kiltit koulutytöt tekevät siististi tyhjänpäiväisille, heti kohta vanhentuville koulukirjoilleen. Tämä kirja ei ole vanhentunut. Sivut ovat kyllä kellastuneet ja saanet siten oman pikantin, salpietarinhajuisen lisämerkityksensä…
  
Tämä on laaja kirjoitus tarkoituksella paljastamatta novellin juonta – että jokainen löytäisi oman sisäisen biercensä. Satiirista herra B kertoo: ”Vanhentunut kirjallisuuden laji, jossa tekijän vihollisten paheet ja hullutukset ovat esitetty epätäydellisellä hellyydellä. -” ja kyynikko on ” Lurjus, jonka väitetään olevan väärässä, koska hän näkee asiat niin kuin ovat, ei niin kuin niiden pitäisi olla. -”  Nämä ja monet muut aforisminsa löytyvät Biercen  ”Saatanan sanakirjasta” ( Nastamuumio, 1995) jonka alkutahdit kirjoitettiin jo vuonna 1881… Helsingin kirjastossa ”Vampparia” [ kuten novellikokoelmaa hirtehisen rakastuneesti kutsun ] ei löydy, vaan pelkästään ”Saatanan sanakirja” ( josta kaikki nämä sitaattini ovat), ja sekin löytyy huumori- eikä kauhu –osastolla.




Pubbling under:

Edgar Allan Poe puhutteli minua myös haudan takaa, kun kuulin Kalervo Palsan talsineen Poen asuntoon, ja löytäneen sieltä oikean ihmisen käsivarren luun.. Mutta Ambrose Bierce on salaperäisempi: tuo mustan huumorin taiturin kuolinaikaa eikä –paikkaa ole selvillä. Minulla on vain hauras tieto: täydenkuun aikaan 1913 herra Bierce  katosi Meksikossa, tuossa ainoassa maailmakolkassa, jossa kuolemaan osataan suhtautua oikealla tavalla mm Kuolleiden päivänä. ... Mysteeri. Ja sopii hyvin taudin kuvaan. 







_________________________________________



_________________________________________





Jemina Staalon kolumneja pohjoisesta gootti-ulottuvuudesta 2004:
Julkaistu lehdessä Ylioppilaslehti 13.2.04: Pohjoisen koleat gootit: Kuolemattomat gootit s. 12-13, keskiaukeama + kansi: 






POHJOSEN  KOLEAT  GOOTIT


Gotiikan pimeä puoli?  
Gootin synkkä synkeä tausta?

Gootit ovat esteetikkoja ja fetisistejä, joidenka tavaroilla on oma tärkeä merkityksensä ja magiansa. Vampyyrielokuvien suojaavat kookkaat krusifiksit roikkuvat messinkinuppisesta sängynpäädystä laskeutuen osaksi mustille satiinialuslakanoille, jonka muhkeat poimutetut krumeluurit laskeutuvat lattialle gootin asunnossa joka mieluusti olisi linna tai vähintään kartano. Gootti on hedonisti, hänellä on dramatiikan tajua. Häneen ei tehoa neonvalot vaan mieluummin raskaan kynttelikön tuoma roihu.

Goottius on valinta. Sitä voi ammentaa noidankattilaan kirjallisuuden kauhuromantiikasta joka poiki 1700-luvun lopulta lähtien kauhun arkkityyppejä myös elo- ja sarjakuviin. Ja siitä lähtien tuuli on ulvonut, harjut humisseet, saranat narisseet, neidot olleet ahdingossa, munkit hulluja, sukusalaisuudet ja metsät synkkiä, ja tiedenaiset tehneet pitkää yötä laboratoriossa/kirjoituspöydän äärellä uusia kauhukuvia luoden ja hirviöitä synnyttäen. Kauhuromantiikka on pidetty halpana, naisten lajina, jota ei arvosteta. Gotiikka on viihdettä, parodian parodiaa, jännitystä ja odotusta, joka muodostuu kauhusta, pelosta, latentista sadomasokismista, ja se on aina käsitellyt tabuja kuten seksiä ja kuolemaa. Se on ihanaa satua, kadonnutta aikaa, jossa arjen, parisuhdeväkivallan, poliitikkojen palkkavaatimukset ja veroilmoitukset voi unohtaa. Gothica ei ole pelkästään pukeutumisen laji, vaikka goottinainen on äärimmäisen naisellinen, hänen vartalonsa on luonnoton korsetin kiristämä jyhmeä tiimalasi, joka on ottanut esikuvakseen 1800-luvun ns. dekadentin ja viktoriaanisen kaksinaismoralismin ja kaksoisolentojen dualistisen ajan, jolloin ihmisen pimeä puoli jylläsi kaupunkien hämärimmillä kaduilla: Tohtori Jekyll ja herra Hyde, Viiltäjä-Jack, Dracula, Frankenstein, Neito vanhassa linnassa, Dorian Grayn muotokuva, Oopperan kummitus; Elefanttimies, Sherlock Holmes, Edgar Allan Poe, Lautréamont, Ambrose Bierce, haudanryöstäjät ja muut lääketieteenopiskelijat jättivät nimensä ihmisen mieliin ja synnyttivät mm dekkarit ja surrealismin.

Pitsistä ja sametista muodostuva selkeän seksuaalinen, mutta torjuva goottiasuste tyköistuvine yläosineen, liehuvine helmoineen ja hihoineen ja nyöritettyine fetisistine korkokenkineen ei koskaan mene pois muodista tai tunnu naurettavalta. Se kertoo: olen olemassa, olen jumalainen, minulla on itsemääräämisoikeus ruumiiseeni, jumaloi minua, pois tieltä tai kuljen sormiesi päältä. Nykyään kaikki länsimaiset tabut on näennäisesti rikottu, ja siksipä näin jatkuvana AIDSin ja tartuntatautien aikana goottisen kauhun skenaariossa naisellinen, vaikeasti puettava, ja prostituoidun huomiota herättävä mekko on vaihtunut ilmatiiviisiin, aktiivisuuden mahdollistaviin mustiin kiiltäviin pvc-puseroihin & -housuihin jotka istuvat kuin kondomi hymyttömien sankarittariensa (Matrix, Dark Angel, Crow, Varjojen valtakunta, Alias, Batman, X Men, Lone Gunmen, Catwoman, Batmanin tytär, Gothika) päällä, helposti varjoihin sulautuen ja pitkästä nahkatakista on muodostunut viitta.

Sen sijaan katukuvassa, Tuska-festivaaleilla ja viimeksi Marilyn Mansonin konsertissa näin goottien pimeyden armeijan parhaimpiinsa pyntättynä. Rakennustaiteessa gotiikka tarkoitti ajanjaksolla n. vuosien 1150-1500 pystysuoria linjoja, joilla pyrittiin äärettömään korkeaan kokonaisvaikutelmaan lähinnä gootti-kirkoissa [suosikkejani ovat Chartresin ja Notre Damen katedraalit] ja suosittuja elementtejä oli mm suippokaaret ja runsas ornamentiikka. Lasimaalauksin koristellut ikkunat kohosivat suurina kohti tulevaa, renessanssia.Veistoksissa linnanneitojen pitkät laahukset kaartuivat taidokkaasti. Originaalit itä- ja länsigootit olivat ilmeisen skandinaavista alkuperää, sittemmin germaanista kansaa ajanlaskumme alusta, ja he valloittivat ja valtasivat siellä & täällä Euroopan repaleisella kartalla. Niin ikään gotiikka -nimitys tarkoitti aluksi halventavasti goottien, siis barbaarien, taidetta, mutta muuntui myöhemmin kuvaamaan keskiajan taidetta laajemminkin. 



Miten tulla gootiksi ja kuluttajaksi?

Gootiksi ei tulla, vaan gootiksi synnytään pitkän metamorfoosin ja kivuliaiden initiaatio-riittien [mahdolliset lävistykset/tatuoinnit] kautta. Länsimaisen valkoihoisen kauneuskäsitteen takia naisen on kärsittävä. Rahalla saa ja hevoskiesillä pääsee. Internet luo mustan lesken verkon, jossa gootit voivat toisilleen tyrmistä ja kellariloukoista kirjoittaa. Gotiikka on yksi tuotenimi viivakoodin alla. Tukholman Buttrick`s pilailuliike myy suht edullisia vampyyri-kreivittärien samettimekkoja, koruja ja peruukkeja ensi hätään ja Helsingin aito goottiliike Morticia antaa eväitä laajemman garderoobin luontiin (puvut ovat yksityiskohtaisempia ja siksi hinnakkaampia).

Goottinainen on mieluummin näennäisen hento keijukainen kuin kömpelö peikko, mutta kaikkein mieluummin arvovaltainen kreivitär. Goottimies voi ottaa mallia Damned-orkesterin nokkahahmosta David Vanianista; hän kirkui valkea raita mustissa hiuksissaan [klisheinen elementti jota myös Päivi Alasalmi käytti uusimmassa romaanissaan maukkaasti] ja tietysti kreivin röyhelöpuserossa kulmahampaat terävinä mm Älypäät-sarjassa jossa seikkaili myös vampyyri, joka sanoi olevansa autokoulunopettaja Johannesburgista. Mitä dandympi, sen parempi [Herrasmiesliigan Dorian Gray, vampyyri Lestat]. 

Goth on siis kiinnostava musiikinlaji. Tärkeää on mystisen tunnelman luominen haudantakaisella, kiehtovalla maskuliinisella äänellä á la Type O Negative, joka ei vikise vaan vie ihanaa rappiota kohti. Damnedin metamorfoosin 70-luvun häirikköpunkista 80-luvun gothiin oli kivuton: punklevyjen räävittömät, hätäisten kyhätyt, elitistiselle taiteelle nauravat ja törsyiset kannet muuttuivat hyvinkin tarkkaan mietityksi gotiikaksi joka hehkui kansien mystisistä mustavalkokuvista, valosta ja varjosta, ja goottisesta kirjasintyypistä latinankielisiin biisien nimiin saakka; yliluonnollisuutta henkivä, ilmava soundi svengasi kuin vuosikausia ullakolle pimeään suljetun hullun naisen kirkuva aave nummille karanneena. Bauhaus kuvaa syntikoilla ihmismielen pirstaleisuutta ja luovuutta [esim sanoituksista kökösti suomensin 80-luvun alussa: Nainen on palasina/juhlissa], ja heidän videonsa kuvastivat 1920-luvun saksalaista ekspressionismia [Tohtori Caligarin kabinetti, Nosferatu] häiriintyneimmillään. Nimi Bauhaus kopsattiin semmoisenaan Saksan Weimarin arkkitehtuuri- ja taideteollisuuskorkeakoulusta, jossa opetti mm Kandinsky ja Klee. Nykyään laulajalla, jumalaisella Peter Murphyllä on aika Ankara linja: hän on kääntynyt muslimiksi Turkissa(!), tehnyt lapsia, mennyt naimisiin, eikä enää paljoa esiinny. Niin ikään Classix Nouveauxin vocalisti Sal Solo on siirtynyt esiintymään pelkästään gootti-kirkkoihin ja myös kääntynyt uskoon. Hassua, sillä aiemmin Mot-ohjelma demonisoi hevimusiikkia ja Tuska-festivaaleja, sanoen pikku noitia wiccoiksi ja ollen muutenkin sosiaalipornoa, ja paljon skandaalia tyhjästä nostattava eikä perehtynyt asiaan lainkaan. Mortiisin levyllä ihmisen äänet ja viulut kohoavat virvatulien ja aaveiden lailla; hänen vanha tuotantonsa on lähellä [pelottavaa] pohjoismaalaista, barbaarista kansanmusiikkia, joka on sakraalia, puhdasta, ja silti pakanallista, aitoa, ja sopisi siltä istumalta mihin tahansa sarjaan Xenasta viikinki-dokumentteihin. Uusi tuotanto on lähinnä tanssittavaa mutta silti hyvää dark wavea. Gothia ei osaa määritellä kevyeksi musiikiksi eikä myöskään raskaaksi rockiksi. Goth is Goth. Crampsien estetiikka on gotiikkaa, mutta musiikki on sellaista psychobillyä, kuin sähköiskun saanut ja paperikorillisen verran ekstaasia napannut vesikauhuinen Elvis olisi liukastunut hiukkaskiihdyttimessä. Madonnan Frozen ja Christina Aquileran Stronger ovat  videoina visuaalisena kokonaisuutena gotiikkaa, vaikka musiikki on vallan muuta. Niin ikään Dead or Aliven [There`s is] Something in my House video on silkkaa sitä ihtiään: synkkä ja myrskyinen yö, sinisen hämyn peittämä linna, salamointia, suden ulvontaa, pitkä ruokapöytä, hämäriä nurkkia, raskas kynttelikkö ja tupeeratut pitkät mustat hiukset.
   
Helsingissäkin omaksuttiin 1980-luvun alussa goth-klubit, joissa osattiin coolina poseerata kalmankalpeina, hymyttöminä, tupakkaa kiskoen, Suomen ympyröitä pieniksi haukkuen ja Sister of Mercyä kuunnellen. Lapissa piti käyttää enemmän mielikuvitusta ja lukea vain Soundia. Siksi gotiikka minulle jokaisena sen esiintymänä ei ole pelkkä mustavalkoinen muoti-asia, vaan pitkäaikainen rakkaus ja osiensa summa, joka muuntautuu ja sulautuu arkeen ja juhlaan. Se on inspiraation lähde, joka tulee huoneeseeni ikkunasta vihreänä aavemaisena usvana, tuonpuoleisena valona, tai niljakkaana ektopslamana, ja sisällä ollessaan muodostaa Valakian kreivin Draculan kuvan. Tai sitten jotain muuta. Tällä hetkellä kirjoitan goottiromaania Lapissa. 



Nemi goottityttö on äärettömän hauska: hän itkee kun lähikäärme-parkaa lahdataan jossain ristillisessä sadussa, ja jättää poikaystävänsä kun tämä kehtaa tulla ihmisten ilmoille phil collinsin T-paita päällä. Nemissä korostuu huumori ja hedonismi, onhan sinkku Nemi pimeyden kuningatar, kaikkien huomaama keskipiste, jonka ei koskaan tarvitse maksaa drinkistä ravintolassa, vaan miehet tarjoavat kilpaa. Kun taas Åsan tarinassa korostuu väkivalta, suru, lohduttomuus ja arki joka lyö talikolla päähän ja estää ihmistä olemasta luova. Yhteistä tarinoille on selkeä omakohtaisuus, aitous, into, katu-uskottavuus, ja tietysti goottinen aspekti, sanoma, jota sietääkin levittää maailmalle.






Paljon on ehtinyt veri virrata kristallipikarista viattoman nuorukaisen alastomalle keholle uhrialttarilla ajasta, jolloin pyhää goottikrääsää sai ostaa vain asiaan vihkiytynyt helsinkiläisestä putiikista Dekadenzistä. Nykyään arkipäiväistynyttä gotiikkaa myydään Seppälässä, Tiimarissa ja Anttilassa kenelle tahansa cd levyistä, elokuvista, pitsipuseroista, kirjoista, kengistä, sarjakuvista krusifikseihin. Musta väri valtaa markkinat: röyhelöliepeiset satiinilakanat, pikkuhousunsuojat, kynttilät, pesuaineet, servietit ja kynsilakat – eikä vain Halloweenin aikaan. Gootista on tullut kuluttaja. Vai onko suomalaisesta kuluttajasta tullut gootti?

Siirrä katse ultima thuleen, 1970-luvulle äärimmäisen pohjoisen elokuvateatteriin jossa olen ensimmäistä kertaa lapinpuvussa, raina on Prinsessa Ruusunen. Yht`äkkiä kankaan valtaa Pahattaren sinisen koleat kasvot sarvineen. Olen myyty, tärisen pelosta ja ihailusta. Pahattaren kasvoihin lainattiin kolkon skandinaavi-vampin Greta Garbon piirteitä. Tätä hahmoa ei kukaan pakottaisi syömään tillilihaa tai hyppimään tamburiinin tahdissa. Vuonna 1982 televisiosta tuli RAUTA-AIKA, jossa Louhea näytteli Kristiina Halkola, vahva itsenäinen mustatukkainen, liehuvahihainen, hopeakoruinen väkevä noita - perus goottittyyppi, upea ilmestys.
   


Odotin kuin kuuta nousevaa, auuuu, Lise Myhren sarjakuvan Valloittava goottityttö Nemin suomennosta. Tässä seurassa paatuneimmankin irtonokka [mallia Mortiis] tipahtaa naurusta. Media surkuttelee, kun Nemi ei ole undergroundia. Verrattaessa teosta pakolla & rautalangalla aikalaiseen Åsa Grennvallin Seitsemäs kerros –sarjakuva-albumiin, on Nemin painojälki kostean kiiltävän mustaa, kaunista ja hypertarkkaa kuin nestemäinen kajal-ornamentti ikuisesti freshin hikoilemattoman gootin valkoiseksi puuteroiduilla poskipäillä ja luomilla. Kun Åsan musta jälki on dagen eller pari efter Tuska, tuhruisempaa, elämää ja kuolemaa nähnyt kajal-kynän jälki, jolla parannetaan suuripiirteisesti maskia parannettaessa samalla oloa kallion kuppiloissa maanantaiaamulla. Nykyiset pohjoisen goottitytöt panevat tu[u]lemaan, tulevat panemaan, sarjakuvissakin. Ota ja maksa.
  
50-luvulla blondibimbo-maailman vastapainoksi renkutettiin: Demons are ghoul`s best fiends ja kaikkien goottien epäpyhä ja varsin pyhä äiti Vampira valloitti maailma. Hän syntyi Maila Syrjäniemeksi, muutti 2-vuotiaana Lapista Jenkkilään, muutti nimensä Maila Nurmeksi ja pisti haisemaan. Eniten hän oli pinnalla omassa showssaan ja esiintyessään Ed Woodin Plan 9 from outer space elokuvassa, jota suotta sanotaan maailman huonoimmaksi elokuvaksi. Kulttuurilehti Katso antoi Mika J. Ripatin varsin kiinnostavalle dokumentille Vampira liian vähän tähtiä. Maila teki itsestään myyttisen kauniin ja kuolon henkäyksen kylmän Vampiran yhdistelemällä sarjakuvahahmo Dragon ladyä ja fetishilehti Bizarren 5o-luvun piirrettyjä malleja; Vampira muokkasi vyötäröstään ampiaismallin, koska ei tiennyt ettei niin voi oikea nainen tehdä. Maila ei ollut sidottu ja hengetön kuten kuten Bizarren staattiset piirroshahmot, vaan vapaa ja ylpeä, joka pitkillä verenpunaisilla kynsillään oli valmis raatelemaan miehiä haudasta hautaan ja linnasta linnaan. Elämänkerroissa kiistellään vieläkin, kuinka läheinen suhde tällä syöjättärellä oli sekä Brandoon sekä Deaniin.
  
Myyttinen, vahva Mirjami Kuosmanen muistetaan Suomen kuuluisammasta ja tunnetuimmasta Lapissa kuvatussa elokuvasta Valkoinen peura; hän näytteli ja käsikirjoitti yhdessä miehensä Erik Blombergin kanssa. Hätkähdyttävässä kuvassa Pirittan roolissa Mirjami puoliksi makaa silmiä pistävän valkoisella lumella, mustat hiukset valtoimenaan, kesyttämättömänä ja animaalisena lapin puvussaan ja lumi sulaa pisaroiksi hänen koleilla poskipäillään. Kuvan selkeä naisen seksuaalisuus on elokuvan teema. Tätä femme fatalea kuvaa parhaiten miehensä muistelema lause, jossa keskellä yötä sängyssä Mirjami herättää hurjalla naurullaan: hän on keksinyt idean Valkoiseen peuraan, jossa tulee itse näyttelemään porovampyyriä. Erik luuli vaimonsa tulleen hulluksi. Mies kertoo myös Mirjamin olleen noita, joka sai kaiken haluamansa, varsin hyvä co-worker ja puoliso siis. Mirja Mane näytteli mustatukkaista kalpeaa vähäpukeista noitaa joka sai kaikki miehet hulluiksi elokuvassa Noita palaa elämään. Pohjoisen vamppeja Munch kuvasti maalauksiinsa riivaaviksi vampyyreiksi, jotka sekoittavat miesten elämän ja vievät näiltä mm mielenterveyden. Tarinoissa paha tai itsenäinen nainen saa palkkansa, hän kuolee tai uhrautuu kuten Björk musikaalissa. Suomi Filmin syntiset Jolandat, Yrjänän emännän synnit
Liana Kaarina, Kirsti Hurme ja muut tummat ja tuliset heilauttavat mustia hiuksiaan ja tuhoavat perheidyllin.

Lena Olin astuu piikkikoroilla kuitenkin yliluonnollisen vampirismin yli häikäilemättömän, realistisen vampin rooliin sadistisesta Romeo is bleeding elokuvasta satanallisempaan Yhdeksänteen porttiin, ja pahan ”äidin” rooliin sarjassa Alias.
   
Mikä pohjoisessa ja gotiikassa on? Tämä on jo 30. vuosikymmen jolloin mietin, miksi gotiikka ei vanhene. Ainakin se säilöö naiset nuorina ja kalpeina kuin naurispierut kaamoksen aikana. Ja onhan gootti aina parempi kuin eloveena-typsy, joka kulkee pitkin pellonlaitaa ja sanoo joo joo. Kysy vaikka pukuvuokraamosta.








____________________________________________



Jemina Staalon matkakolumneja 2004:






Pakkaamisen sietämätön keveys - lyhyt tarina pakkaudesta


Olé erinomainen pakkaaja! Älä hutiloi. On varsinainen taiteenlaji saada 20 kiloon ja käsimatkatavaraan mukautettua kaikki tuikitärkeät työvälineet: käsikirjoitukset, kynät, vihkot, pelit, pänsselit, barbit, cd romput, disketit, luonnoslehtiöt, filmirullat, kamerat,
digivideokasetit. Lisää neseessääri l kauneudenhoitovälineet: hammasharja & -tahna, sakset, pinsetit, atulat, aurinkolasit, auringonhattu-uute, nenäliinat, vessapaperit, kynsiviilat, desinfioimisaine, rasvaa tatuoinneille & palaneelle iholle sekä kynsilakanpoistoainetta videonauhurin putsaukseen. Hanki lävistykset & tatuoinnit  kotimaassa laillisesti ennen matkaa: reissusta tullee jouhevampi ellet halua kirjaimellisesti Via Dolorosaa - tuskien taivalta. Vähennä riskit minimiin. Vaatteiden pakkaaminen ja pukeminen on ehdotonta ellei ole menossa nudistilomalle, mutta silloinkin kulkuvälineissä tulee olla puettu. Koska silitysrautaa käytän vain paperipainona ja kirjatukena, on matkalla oltava silittämättä siistejä kankaita: trikoota, pellavaa, sifonkia, lycraa, silkkiä, intianpuuvillaa ja satiinia, sekä pesupulveria. Katso ettei kukaan vieras pakkaa omaa pesupulveriaan tai siltä näyttävää minigrip-pussia tarvaroidesi joukkoon.

On oltava kävely-, työ-, yö-, uima-,  ja juhlapukua. Pakkaa siistit, hekumalliset juhlakengät sekä sellaiset kengät joilla voi kävellä. Jos kollit ja trollit käyvät ahtaiksi laukuista, pursuilevista pussukoista ja nyssyköistä - vähennä. Pitkä, musta satiininen yömekko käy hyvin juhlamekosta jopa Pariisissakin ja punaisten maihinnousukenkien kanssa se käy mihin tahansa taiteilijakuppilaan, jossa voi bongata Roman Polanskin. Mitä enemmän maailmamme teknologisoituu sitä vaikeammaksi normaali elämä tulee: aina löytyy lisää huolehtimista: ladattavia vempeleitä ja akunvaihtoa, kuten esim lännykkää, läppäriä ja digikameraa. Laturit, piuhat, muistikortit ja johtojen urokset ja naaraat on muistettava ottaa mukaan sekä matkalle että kotiin, puhumattakaan siitä, että matkan aikana on aina palattava ns sivistyksen pariin, siis lataamaan akkuja hotelliin. Silloin Duracell-pupunen voi ladata myös myös itsensä ihan uudeksi ihmiseksi, ennen teatteria. Suihku / kylpy / meressä uinti friskaa eetwartisti pitkän, pölyisen junamatkan ja helteisen päivän jälkeen, kun on tullut tarpeeksi tiirattua freskoja, litografioita, stukkoja ja uniikkia mosaiikkia. Sitten on ihana hyppiä sängyllä, ja rasvata palanut nahkansa, ja antaa merituulen tai pakokaasun, katusoittajan ja melun tulla sissään ikkunasta ja vain rojahtaa puhtaaseen sänkyyn. Sitten onkin valmis uudelleen baanalle.
    
Ja tässä on kyseessä matkatavaroista vasta mennessä matkalle. Takaisin tullessa pitää muistaa tuliaiset ja tax free. Siksi suosin tuliaisina silkin tapaisia huiveja ja postimerkkejä, siis kevyintä mahdollista. Ne eivät paljoa rasita kukkaroakaan - ellei hairahdu harvinaisuuksiin. Olen kyllä patsaitakin kuljettanut mukana puhumattakaan suurista taidejulisteista. Olen siis perfektionisti. Silti en ole matkoilla se joka ensimmäisenä taleeraa kävellä paljain jaloin merisiileen sekä paljain, eh, nahoin, istuutuu tulikuumalle kiukaalle. Hyvin varustellut matkasuunnitelmat ja  matkapakaashit toimivat talismaaneina, ettei mikään mene pieleen, tai jos menee, löytyy apu läheltä, kuten esimerkiksi Aku Ankka -laastaria muinoin mainostettiin. Vai oliko se muodossa löytyy aku läheltä?

Kun tarpeeksi juo sangriaa ja piña coladaa seuraa crapula mundi, josta on päästävä eroon Aphotekassa tai Pharmaciassa tai joissakin niiden johdannaisissa. Asperiiini on asperin usealla kielellä. Helpointa on kuljettaa sitä mukana kuin sateenvarjoa: silloin ei sada eikä pää kipua. Kun on tottunut Suomeen, on vaikea tottua lakkoiluun, siestaan, mañanaan ja auringonpaahteeseen. Puhumattakaan fiestasta joka jatkuu forever. Matkalla, joka maksaa maltaita ja mansikoita, ei varsinkaan ole aikaa tuhlata byrokraattiseen jonottamiseen. Hyvät oppaat, vakuutukset ja kartat takaavat sen, että voi eksyä rauhassa kuten esim Roomassa: joka puolelta löytyy historiaa, kulttuuria, paheita ja pikkupurtavaa, ja ohjeet ovat selkeät. Universaalimmassa menossa pitää katsoa ettei kyltin sauna edessä lue Sadomastic sauna, ellei juuri sellaista halua. En nyt siis puhu vihdoista enkä vastoista.
    
Hotellimajoitus on ihaninta mitä tiedän. Minähän en ole käynyt armeijaa enkä muita kotitalousoppilaitoksia, enkä siis välitä, osaa tai ehdi pedata. Kirjailijan on mitä parhainta eleskellä täysihoidossa, kun puhtaat lakanat, lasit ja pyyhkeet ilmestyvät kuin itsestään taikaiskusta. Tämä suo mitä oivimmat mahdollisuudet sekä tehdä työtä että nauttia elämästä. Jos majoitus on omakotitalon tyyppisessä haciendassa tai bungalowissa pitää ostaa kaikki mitä kotiinkin. Valitettavasti. Vinkiksi: vaikka kuinka viluttaa ei kantsi tuikitärkeitä kuitteja polttaa takassa lämmön takaamiseksi.
    
Tärkeintä on hankkia avoin mieli, kalenterista vapaa aika ja paksu lompakko.   Seuraavaksi pitää huolehtia, että matka on varattu & maksettu, ja että oikeanlainen valuutta, sanakirja, matkaliput, vakuutus, passi, tärkeät dokumentit ja niiden valokopiot kulkevat mukana. Kerran matkustin rottien kanssa, ja ladoin lentokentällä tiskille lippua lipun perään. - Niin, tässä on rottien lentoliput, mutta missä sinun oma lentolippusi on? virkailija kysyi. Aina sitä oppii kokeneempikin vagabond. Viime hetkellä merimiessäkkiin pitää heittää rohkea mieli ja pussillinen sisua, ajattelin katsoessani pientä lentokonetta, jonne minun piti astua päästäkseni Suomeen. Koneen siipeä teipattiin. Tuolla lennolla ainoa kasvisyöjälle tarkoitettu lounas oli pelkästään kahdeksan suolaista auringonkukan siementä, jota mussuttaessa, tai paremminkin: muffuttaetta suu oli kuiva kuin korppikotkan... Eikä tarjolla ollut kahvia eikä konjakkia, mutta turbulenssia senkin edestä.




_______________________________________________




Jemina Staalon analyysejä kirjallisuuden fragmenteista 2004:
Julkaistu teoksessa Kulttuurivihkot 1/2004: Alussa oli kuva, ja sinä katsoja  s. 11 / STAALO:







Jemina Staalo:

Alussa oli kuva,
ja sinä, katsoja


Olen aina nauttinut siitä kun elävän kuvan sisällä on kuva, toisenlainen tai täysin klooni, jatkumo, maatuskan sisäiset maatuskat, sipulin kerrokset. Ihminen katsoo kameraan ja näkee vieressään tv-ruudun, jossa hän itse katsoo kameraan, vieressään tv-ruutu ja niin edelleen [ Laura Marsin silmät ]. Kuinka pitkälle voi mennä? [ Peeping Tom, 8mm ] Tämän visuaalisen tekstin voi kokea empiirisesti, siihen voi ympätä omia kokemuksiaan, ahdistuksiaan, oli ne sitten voyeristin tai tirkisteltävän omia, tietoisesti tai ei. Myös mahdollisen uhrin ja rikoksen tekijän roolit panevat miettimään. Novellia lukiessa on itse ajatuksineen ikkunalaudalla, kuilun reunalla. Mitä siinä tapahtuu? Voiko lukija larpata itsensä mukaan? Pitääkö hänen nauraa, itkeä, tuhahtaa, kauhistella, tuntea? Onko hänellä aikaa syventyä? Oikeassa kirjallisuudessa, sanataiteessa, niin pitääkin. Kuten tässä.
     
Suomen kulttuurielämässä 1980-luvulla oli huutava, Liksomin kokoinen aukko, ja hänen taiteestaan olemme saaneet nauttia siitä lähtien. Unohdan sukulaisuus-kytkökset ja yhteisen firmamme, sillä tämä oli niistäkin huolimatta ensimmäinen novelli joka tuli mieleen sanasta kuva... Tämä on toisenlainen Liksom -novelli, unen logiikan rytmillä hienovaraisesti pyöräyksittäin kulkeva, vaikka onkin realistinen ja luetteloiva. Yhtenä teemana on yksinäisyys ja syrjäytymien, ja tuo banaali, mutta aito Ihmisen ikävä toisen luo. En voi sietää arvosteluja jossa on juonipaljastuksia, jotain vinkkiä voi kyllä antaa, mutta lukijana haluan kokea kaiken uunituoreena, sensuroimatta, pieniä harmaita käyttäen, vain minä itse. Novellin lyhyt muoto on helpottava, sekä helppo että vaikea: siinä lukija saa itse ajatella. Teksti ei ole paskalehtien keltainen, tiivis lööppi eikä sensaatiolehden vuosisadan paljastus, jossa julkku tilittää ja tilittää polvillaan anteeksi anoen, vaan kirjallisuutta. Henkilöt eivät ole julkkiksia, vaan tavallista kansaa. Verta ja lihaa. He kenties ovat kaupunkilaisia kerrostaloissa. Novellilla ei ole nimeä, eikä tarinan henkilöilläkään, on vain Mies ja Nainen, joiden elämän viettoa - tai sen puutetta - tirkistellään. Päähenkilö tirkistelee Liksomin sanojen kautta, ja lukija tirkistelee hänen ajatuksiaan. Sirpaleista muodostuu kuva, joka on kenties ollut vuosikausia sama; rutiiniin on helppo kiinnittyä, ja kiintyä, se tekee elämän ”terveellisemmäksi” ja turvallisemmaksi. On helpompaa jatkaa tätä kurjaa tai vain tavallista elämää kun muistaa tietyt hokemat, ja tietyt ajat peseytyä, syödä, katsoa tv:tä ja nukkua. Ja saa tehdä tämän kaiken omassa kotonaan. Onko ihminen silloin onnellisempi kuin esimerkiksi saneeratussa mielisairaalassa? Ja mikä tekee ihmisistä tällaisia??
     
Isoveli valvoo. Vai valvooko? Miksi henkilö istuu ikkunalaudalla kuin lintu, [ mielleyhtymä heittää minut Birdy-romaanin kansikuvaan, ja goottikirkkojen katon reunalla kököttäviin kaiken näkeviin julmiin vesinokkiin ] , vähämielinen, lapsi, performanssitaiteilija tai itsemurhakanditaatti? Kertomus herätti kysymyksiä. Miksi ihmisen pitää toteuttaa fantasioitaan tai pakkomielteitään? Miksi olla utelias? Toisaalta - miksi olla helposti huijattavissa, täysin tietämätön, sinisilmäisen naiivi, joka ei voi tai halua uskoa pahaan, tai sitten kyyninen besserwisser, olla vähät välittämättä ? Miksi ihmisellä yleensäkin on kiikarit? ”Lintujen” bongausta, Mick Jaggerin liikehdintää vai oopperaa varten? Vai jonkin muun, häiriintyneemmän seikan, takia? Kiikaria käytetään tehokeinona  populäärikulttuurissa elokuvissa alleviivaavan tökerösti ( vanhat tönkköbondit & vakoojatarinat ) tai sitten riemastuttavasti kuten Trainspotting [ metaforat: kiikari, kamera, tähystin, tarkennus, shoot, laukaisu ] , Hitchcockin klassikko Takaikkuna, siitä tehty noin 1,5 tuntia klassikkoa lyhyempi Monty Python –sketsi, Kieslowskin lyhyt tarina [ rakkaudesta riutuva ujo hujoppi ] ja Roman Polanski.  Mieleen tulee myös renkutus Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Miksi pitää kertoa tapahtumattomuudesta? Miksi jollakulla ( omasta mielestä normaalilla laatuaikaa ja –elämää viettävällä nihilistisen nietscheläisellä yli-ihmisellä ) on paradoksaalisesti luppoaikaa tirkistellä toista, vastapäistä naapuria?
    
Mieleen tulee helsinkiläinen kammottava, ei urbaani legenda, vaan ihka oikea tositarina, jossa ihminen oli asunnossaan kuolleena useiden vuosien ajan, seuranaan vain mainoskirjeet, ja valtio maksoi vuokrat ajallaan. Että ei välitetä. Toisaalta on olemassa ryhmä nimeltä muistaakseni naapurikyttääjät. Jossa välitetään liiankin kanssa.
    
Tätä kirjoittaessani naapureillani on verhot edessä – niin minullakin.

Rosa Liksom: Bama lama (WSOY 1993) –novellikokoelmasta, sivuilta 42-43, alkaa lauseella:
” Mies oli viettänyt ikkunalaudalla miltei kaiken valveillaoloajan, …. ”







_______________________________________________



Jemina Staalon kolumneja kirjailiudesta 2004:
Julkaistu lehdessä Uusi Nainen 2/2004: Haluatko kirjailijaksi? / s. 14-15, + kansi:






HALUATKO KIRJAILIJAKSI? 



Mene siinä tapauksessa haluatko miljonääriksi -kilpailuun. Ilman sievoisia summia et voi jatkaa tai edes aloittaa kirjailijana. Maailmalla on ollut valloillaan tosi tv:n kilpailuja joissa huomionkipeät ja tunnevammaiset narsistit yrittävät selviytyä primitiivisissä oloissa paratiisisaarilla tai suljettuina kopperoon uskollisina, järjissään tai yleensä voittajana. Seuraavaksi voitaisiin tällä konseptilla kilpailu, jossa osanottaja toimii suomalaisena naispuolisen kirjailijana nykypäivänä. Voi raukkaa.
Tämä on extreme lajeista se kaikkein extremein. Raadollisin. Ankein. Upein. Uniikein. Järisyttävin.

Kun taskussa on nolla juroa
Semifinaali: järjestetään varsin tuttu tilanne, jossa kilpailija joutuu olemaan kolme kuukautta täysin tulottomana, hän joutuu hakemaan töitä ja apua sosiaalitoimistoista, kelasta ja työvoimatoimistoista, ja kaikista plätkäistään ovi päin pläsiään. Vain Ozzy Osbournen I`m dreaming laulu jää raikaamaan  fattan kaiuttimissa. Kirjailija itkee ja tuntee itsensä typeräksi, hänhän vain unelmoi, että saisi edes minimitoimeentulon. Nälkätaiteilija pyyhkii silmänsä ja niistää nenänsä ja katsoo eteen päin. Vitut, hän ajattelee ja alkaa toimia yrittäjänä ja mankuu ja vonkaa eri lehtiin ja muihin medioihin, antakaa työtä. Pönkeät, vanhoilliset, kravattikaulaiset kulttuurilehdet nauravat hänelle myös päin naamaa: ette ole sovelias, nuori neiti, vaikka kirjailijan keski-ikä lähestyy nurkan takaa. Tytöttely on yksi vallan keinoista. Freshimmät ja avantgardemmat tahot ovat innoissaan, mutta valitettavasti meillä ei ole rahaa, he sanovat. Jos jatkaisin opintoja, nainen ajattelee ja jonottaa päivän lehteä kirjastosta vain lukeakseen: akateeminen ala naisistuu - siis palkat pienenevät.
Kirjailija ei voi työllistyä kirjailijanakaan, hän odottaa ja odottaa, että käsikirjoituksensa luetaan, mutta pinossa on hänen päällänsä lähetyssaarnaajamaisella tavalla hyvävelijärjestöjen miesten tekemiä käsikirjoituksia, jotka luetaan nopsammin ja julkaistaan herkemmin. Miksi, oi miksi kysyy nykyajan Jane Austen, vaikka Suomessa naiset lukevat eniten ja myös ostavat kirjoja eniten. 

Naiskirjailija-kanditaatti joutuu tekemään artikkelin: miten tulla toimeen täysin tulottomana, siis nollan euron kuukausibudjetilla? Vastaus: ei mitenkään. Tai ainahan sitä voi yrittää.
Ilmaislehdistä voi hakea ilmaistapahtumia joilla virkistää elämäänsä: yliopiston sadomaso- ja shamanismiluentoja, ulkoilmakonsertteja, kirjailijatapaamisia, näyttelynavajaisia jne.
Omatoiminen tuloton dyykkaa lehtikeräyslaatikot joidenka arvaamattomat sisällöt donkkaa tykimmin divariin. Pullonkeräys maksaa vaivan varsinkin suurtapahtumien ulkopuolella sekä koulujen loppujaisissa ellei imbesilli teinidensa ole särkenyt rahanarvoisia pulloja.
Reippaasti lokakuun puolelle mentäessäkin nälkätaiteilijan kesäkausi jatkuu, ja hän pystyy yhä nukkumaan makeasti ulkosalla, kuivassa ja suojaisassa paikassa ( vaikkapa lastenpuistojen katolliset härvelit ja rappukäytävät ) pääkaupunkiseudulla.

Näläkä? Himo? Vieraana?
Aina ei ole varaa matkustaa leipäjonoon, jonka eräskin jonottaja oli suomalainen rasisti hihhuli, joka haki leipää - ei nälkäänsä ollenkaan, vaan työpaikalleen. Hommaa metsä- & maatilkku, jossa kasvatat ruokasi monipuolisesti kuten allekirjoittanut ja delegoi sen hoito kärsivällisille asijantuntijoille, hommaa pakastin, ja voilaa, olet omavarainen mehuista hilloon ja wokista hummukseen. (= peruna, purjo, kurpitsa, persilja, salaatti, sipuli, sinappi) . Isot marketit tarjoavat ilmaisia maistiaisia. Kannattee kiertää eri kaupat läpi. Jos marketti jatkuvasti tarjoaa pilaantuneita kasviksia, valita ja mene viereiselle torille, ja osta sieltä raaka-aineita, jotka eivät ole homeessa: vain kolmella eurolla saat yhteensä kolme tuorekurkkua, kolme parsaa ja puoli kiloa viinirypäleitä. Voilaa - viikon ruuat on hankittu! Kyllähän siitä soppa syntyisi tai siis jäisi syntymäti, jos raatopaikalla, siis lihatiskillä myytäisiin pilaantuneita tuotteita niin kuin HE-VI-osatolla toistuvasti tehdään..  Samoin RUOKAA - EI ASEITA -kampanja tarjoaa helsingin toreilla makoisaa lämmintä kasvisruokaa, teetä ja sympatiaa, sekä leipää ja puurohiutaleita kotiin vietäviksi.
   
Kirjasto tarjoaa ilmaista hengenravintoa. Siellä voi lukea ja opiskella rauhassa, päivittää ja lähettää netissä cvt ja portfoliot. Lainaa vaikkapa Roskisdyykkarin käsikirja. Mene, soita kadulla tunnistettavaa instrumenttia ja laita eteesi maahan tarpeeksi suuri hattu. Itse olen viimeksi soittanut kitaraa vuonna 1981, vaikka sitkeät huhut kertovat kokoyön kestäneestä ukulele-konsertostani. Jos ei ole rahaa tahi aikaa tavata ystäviä tai puoluetovereita, niin sähköposti on ilmainen viestimisen väylä, kolkkoa eli ei. Jos ehkäisyyn eikä seurusteluun ei ole varaa, ole sitten reilusti selibaatissa. Ajatus säkenöi ja mieli kapinoi.

Tilanne kiristyy. Rahaa ei tipu ja Suuri visionääri joutuu luopumaan hygieniastaan. Sillä on vaikutuksensa. Jos hänellä olisi varaa, hän olisi boheemi ja rilluttelisi yöt Berliinistä Kämppiin jonkin sponssaavan tahon piikkiin. Mutta ei. Hänellä ei ole varaa ostaa ainoiksi matkatavaroikseen edes marimekon pikkareita matkustaakseen Tukholmaan. Maailma muuttuu, Penttiseni. Nainen löytää helsingistä muutaman ilmaisen, siistin vessan jossa on käsisuihku, peili ja paperia. Siistiytymisen jälkeen hän hyökkää taas taisteluihin. Työtä, rahaa, tasa-arvoa, sananvapautta. Nainen kirjoittaa julkisissa tiloissa yleisönosastolle: miksi naisvaltaiselle siis huonopalkkaisille aloille siis tärkeällä sosiaali- ja terveydenhoitopuolelle pitää hakijoilla olla mukana tahraton rikosrekisteri päästäkseen esimerkiksi siivoamaan, laitosapuloimaan jne, kun taas hyvin palkatuilla siis miesvaltaisilla aloilla raiskaajan hyvä työtodistus ( tai se että raiskaaja on hyvä työntekijä ) saa pomon jatkamaan raiskaajan työtä. Hänen kirjoitustaan ei julkaista. Kuinka vapaa on julkinen sana, nälkätaiteilija, femme sellainen, ajattelee. Onko mentävä rivien väliin ja symboliikkaan? Opettavaisiin eläintarinoihin tai lastenkirjoihin? Niitähän ovat tappolistalla olevat tai Siperiaan karkotettavat avantgardistit aina kirjoittaneet. 

The end my beautiful fiend kapitalismi?
Osallistuessa kulutustutkimukseen saat ehkäpä ilmaisen videovuokrauskupongin, jota voit käyttää jos sulla on asunto, tv ja video - ainahan tuon luksuselämyksen voi jakaa toverin kanssa. Verenluovutuksesta saa terve ihminen kunnon vibat, ties vaikka tarjoaisivat piparia! Tärkeintä on olla ei uuno uusavuton nöf nöf hillot tänne -sossupummipossu, vaan omatoiminen, fiksu, tuntosarvet koholla ja säilyttää mielenterveys ja itsensä kunnioitus. Vaikka hampaat mätänee suuhun, niin pidä oma linjasi, ajattele, aina vois olla huanomminkii, suomessa ei sentään sodita eivätkä maanjäristykset heittele jykevää maaperää, ja puhdasta vettä saa kraanasta - kunhan löydät sen ilmaisen vessan. Kuten loikkaaja Nina Hagen kirkuu: " Ich weiss, es wird einmal ein Wunder geschehn! " (Jary/Bälz/Hagen); on elo aika koomista oopperaa.


Loppukiri – harakiri?
Nicekirjailija pysyy terveenä, koska ilman tuloja mm tupakointi loppuu kertalaakista. 
Varaa ei ole mennä terveyskeskukseen saamaan sairaalabakteereita; nykyään raiskattu nainen torjutaan jopa terveyskeskuksen ovella.

Hän voi kerätä kiviä ja laittaa ne taskuunsa. Mitä sitten? Riippuu teistä, lukijat.
Tai proosallinen debytantti ajautuu meren rantaan, asioiden äärelle ja katsoa tulevaisuuteen Virginia Woolfin tapaan. Jaksaako hän odottaa suosiota tai ainakin, että kirjoittamisella tienaisi ja muuttaisi maailmaa.
   
Hän voi kerätä kiviä ja laittaa ne taskuunsa. Mitä sitten? Riippuu teistä, lukijat.





__________________________




Jemina Staalon pakinoita skeptikoille 2004:
Harjoitelma 3:




Jemina Staalon supranormaali elämä

Minä synnyin valkoiseen taloon, jossa juuri silloin loppui kummittelu. Eräs kauhuelokuvien tärkeimpiä näyttelijöitä eli hypnoottinen Boris Karloff oli kuollut pari päivää aikaisemmin. Vielä sikiönä ollessani talossamme kummitteli. Askeleita, niiden ääniä, sahajauhon varisemista katosta, ja ovien nykimisiä pidettiin vieraiden aikaansaamina. Vieraat eivät olleet The Others -luokkaa, vaan äänien aiheuttajina pidettiin yllätysvieraita, [siis eläviä ihmisiä, joille tarjota ei Gevaliaa, vaan Kulta-Katriinaa,] tai sitten tuulta, oravia, hiiriä tai talitinttejä. Kolistelijoita jopa tahdottiin kahville. Heitä ei kuulunut. He eivät jättäneet lumeen jälkiä ollenkaan. Kyseessä ei ollut myöskään vankikarkuri, mielisairas, pilantekijä tai muu tämän maailman vitsaus. Ei.
Kirjahyllyssäni oli ennen parapsykologiaa ja paranormaaleja ilmiötä [tutkivia kirjoja], nyttemmin alan kirjat myydään divareissa kautta linjan otsakkeiden: OKKULTISMI ja RAJATIETO alla. Huvittavaa on ihmiset, jotka nauravat esim ns taikauskolle ja alkuperäisille uskonnoille, mutta silti itse koputtavat puuta, uskovat neitseelliseen sikiämiseen, veden muuttuvan viiniksi, kuolleiden ylösnousemiseen,

Heidän mielestään Johan af Gran ja Rauni-Leena Luukonen ovat kummajaisia, väärässä. Itse olenkin miettinyt tätä hassunhauskaa kohtaa historiassa, siis aina joitakin yksilöitä on yhteisössä pidetty noitina, kerettiläisinä, hulluina, koska puhuvat huuhaa-keksinnöistään ja ajatuksistaan, että maa onkin pallon muotoinen ja se pyörii, sittenkin, että ihminen voi lentää lentokoneella, käyttää piilolinssejä jne. Mutta on hyvin vaikea sanoa, ovatko he oman aikamme väärinymmärrettyjä x. Mielestäni he edustavat vaihtoehtoa x.
  
Ihmisten hyväuskoisuudella kaupataan rankasti, katso vaikka jokaista uskontoa, ostoskanavaa ja ennustamista esim lehtien sivuilla. Ennustaminen on vaikea laji, ja varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.
Sibelius sanoi.
Lapinlahden Linnut vitsailivat tv-sarjassaan:

Asterix sarjakuva Ennustaja kertoo kuinka ihmiset ovat helposti höynätettävissä - terveet
eläimet eivät tarvitse ennustuksia, niillä on geeneissä kulkevat vaistot. Haluavatko ihmiset sitten mahdottomia? Rahaa, rikkauksia, taloja, ja jalokiviä? Jota ennustaja lupaa heille?

Miksi immeinen haluaa kuulla ennustajan/selvännäkijän kertovan eksakteja detaljeja asiakkaan menneisyydestä? Koska tämänhän asiakas itse jo tietää, ellei ole menettänyt muistiaan? Kuinka paljon ennustajan sanat vaikuttavat asiakkaan tulevaisuuteen? Tekeekö hän ratkaisuja niiden pohjalta esim työpaikan vaihto, uuden elmäntilanteen, tunne-elämän feng shui?

Marita Liulia on tehnyt tarotista taidetta. Taiteilija arvelee, että miksi juuir naiset ovat tarotista kiinnoistuneet, koska naisia ei kiinnosta sumultaani tappaminen eikä formula. Tarot -pakasta voimiaan ammentaa myös rock ja pop musiikki; Army of Loversin sanoituksissa nousee pinnalle tuomiot, Niin ikään Zodiac Mindwarp , joka on napannut taitelijanimekseen eläinkartan, sanoituksissa ja levyjen kansikuvituksissa istuu mm rakkauden ylipapitar. Itse ostin tarot-pakkani 90-luvulla Roomasta sivukujalta vanhan vanhasta kirjakaupasta. Kyseessä oli Viscontin pakka.

Itse en ole etukäteen valinnut järkähtämättömästi puoliani, vaikka olen enemmänkin mulderi kuin skulli, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Me muutimme. Paikkakunta oli kuuluisa ufohavainnosta. Tapahtuma on aiheuttanut spekulaatiota, siis peiliin katsomista ja vaihtoehtoja on ollut: avaruusaluksen valot, työuupumus tai houre. Jenkkilän eritt salaiset edustajat tummissa puvuissaan eivät vielä ole saapunut paikalle mittailemaan, mitätöimään ja peittelemään tutkimusjälkiään.

Synnyin samana päivänä kuin Eva Braun. Tämähän ei kerro mitään. Horoskooppimerkkini [tai tuttavallisemmin: horoni] kertoo minun olevan --
Miksi siis ihmiset nauttivat horoista? Ehkä siksi, kuten minäkin, koska ne kertovat omasta itsestä tosiasioita, ja siis mairittelevat. Niiden mukaan olen ennakkoluuloton, hajamielinen tiedenainen, edellä kulkija, kuten: on Ranskan uuden aallon elokuvan Truffaut, kuin tieteiskirjallisuuden Verne, tähtitieteen Galilei, musiikin Mozart ja muun nerouden parissa. Mikäs siinä - tämmöisessä seurassa. Tällaisten asioiden lukeminen [ja kertaaminen] luo ja tuo lisää voimaa, itseluottamusta, itseironiaa ja hauskuutta arkeen.

Miksi amulettejä? Koska ihminen haluaa olla onnellinen. Onnesta ei saa puhua kerskuen koskaan - se voi kadota yllättäen. Talismaanit, kivet  tuovat mielenrauhaa, vahvuutta, itseluottamusta - tilanteesta riippuen. Ja mitä tärkeintä: ne suojaavat pahalta. Vaikka Anton La Veyn mustan raamatun teesit [mitä saa tehdä ja mitä ei] ovat kuin suoraan minkä tahansa yritysjulkaisun sisäsessä vuosineljännes-memossa olevia käskyjä, kuinka firma tuottaa parhaiten ja häikäilemättömämmin. Pahaa on siis joka puolella. 

Äärimmäisissä oloissa työskentelevä ihminen on kautta aikojen kulkenut killuttimet kaulassa, ranteessa tai korvissa [kuten esim merimies, näyttelijä ja nälkätaiteilija] ja tarvinnut näiden amulettien ja onnenhelyjen antamaa voimaa. Myös stressilelujen [kuten lankapuhelimen johto, mustekynä ja kumilanka] räpläys ja unirätti tiiviisti sylissä nukkuminen [kuten sarjakuvassa Tenavat ja omassa lapsuudessasi, ellei se ollut aivan dickensläinen] antavat homo sapiensille mielenrauhan. Että kaikki menee jetsulleen. Jos se ei ota, se ei annakaan. Sodassa, rakkaudessa ja apuraha-anomuksen täyttämisessä kaikki on sallittua.

Kun viimeksi rapsautin auki kiinalaisessa ravintolassa onnen keksin, meni siinä oleva elämänohje kahtia. Huono enne?











______________________________________________



Jemina Staalon pakinoita 2004:






Fucking shopping

Elektronikka tai elämä!

Menen ostamaan imuria. Lopulta myyjämies vaivautuu kohdalleni. Esitteletkö tuota imuria kysyn. Myyjä työntää töpselin seinään ja knapsauttaa imurin päälle. Imuri makaa lattialla ja huutaa itsekseen. Myyjä ei esittele mitään. Kuvittelee kai olevansa mykkäfilmin tähti. Olen ammatiltani mm multimediakouluttaja, joten härvelien kanssa nuslaus sopii pirtaani. Valitettavasti. Kun ostan elektroniikkaa teen hinta- ja laatuvertailuja netissä, lehdissä ja paikan päällä. Menen kysymään tiettyä tulostinta. Lopulta myyjämies tajuaa, että se masiina tulisi käyttööni, vaikka sukupuoleni ei ole mies. Kysyn mukaani esitettä. Ei ole. Annatko sitten paperia, että kirjoitan muistiin tiedot [ mm tulostustarkkuus, tulostuksen nopeus & ekologisuus ]. Myyjä ei anna, vaan sanoo, että sinun tarvitsee tietää vain se, että tämä on luokkansa paras. Kävelen pois liikkeestä. Samaisessa liikkeessä asioin vain kun siellä on naisia myyjinä, silloin asiat toimii hyvin.
   
Löydän muualta hyvää palvelua, vaikka myyjä on mies, ja tarkoitukseeni sopivan tulostimen. Kotona kuitenkin huomaan, etten saanut asiaan kuuluvia kylkiäisiä siis ”ilmaista”, kaupan päälle tulevaa kopio- ja fotopaperia. Menen seuraavana päivänä samaan liikkeeseen ja esitän asiani. Ostin eilen tulostimen täältä, ja kotona huomasin, etten saanut mukaani kauppaan sisältyvää paperia. Myyjä, tietystikin mies, tiuskaisee: Ei meillä ole tapana antaa ilmaiseksi täältä mitään. Toinen myyjä juoksee häpeillen ns kollegansa puolesta ja siirtää tämän syrjään [ toivottavasti iski tämän siivouskomeroon miettimään asiakaspalvelun ydintä, ei omaa pulleaa egoansa] ja pyytää minulta anteeksi, ja asiat hoituu. Kameraa ostaessani myyjämies palvelee minua sutjakkaasti, mutta maksaessani muistuttaa, kuinka paljon vakuutuspetoksia tehdään Ruotsinmaalla ja kertoo niistä lukuja. Mielestäni se ei kuulu kaupantekoon.
  
Tulee suursiivouspäivä. Olen tavaratalon kassalla ja sanon kassanaiselle, että annatko nuo kangaspyyhkeet minulle suoraan käteen, että laitan ne pussiin, etteivät ne sotkeennu. Kassa heittää ne suoraan pölyiseen moppiämpäriin välittämättä sanoistani. Kaiken huipuksi hän tai seuraava asiakasmies heittää multaisen multapussinsa astiapyyhkeideni päälle. Eivät välitä. Joskus ruokakaupassa ostan tai siis yritän ostaa puolen kilon aprikoosipussin, jonka yläpuolella on iso plakaatti joka ilmoittaa kyseisen tuotteen tarjoushinnan. Kassanainen sanoo, etteivät ne ole tarjouksessa, vaikka niin lukeekin. Käskee minua vielä palauttamaan pussin hevi-osastolle.
Välillä kuluttaja tuntee turhautumista, jonka voisi laukaista vain joelschuelmachermainen pyssynheilutus ja präiske. Jätän käsittelemättä kokonaan kelan, työvoimatston ja sosiaalitston ”palvelun”, joka vähintäänkin ontuu, paperit/päätökset/raha tulevat kotiin kuukausien viiveellä jos silloinkaan, eikä laittomia päätöksiä oikaista. Kelassa jonotusnumeroni on 666, toisella kerralla kelan yksikään tietokone ei toimi eikä mikään asia etene. Sossun odotushuoneessa Ozzy Osbourne karjuu kaiuttimista: I`m a dreamer, ja niinhän sitä kuukausia täysin tuloton ihminen vaan haaveilee, että saisi fattasta rahaa. Vastaus: ei saa rahaa koska sinulla on liikaa tuloja. Tulot ovat siis nolla euroa pär kk. Silloin väärinymmärretyn nälkätaiteilijan soittolistalla soi vain yksi single: Haistakaa paska koko valtiovalta. Ja sitten kevyempään musiikkiin:

Taide tai elämä??
Menen taidemuseon multimediahuoneeseen katsomaan romppua, jonka oppilaani olivat paikan tilauksesta tehneet. En löydä teosta koneelta, menen kysymään neuvonnasta, jossa raivohullu nainen, siis paikan henkilökunnasta raivoaa minulle, etten saa mennä kyseiseen huoneeseen, koska olen yli-ikäinen (!) mikä huvittaa suuresti koska huoneessa surffailijat olivat liloissa permanenteissaan vähintään eläkeläisiä tyttökultia. En nähnyt siis teosta vaikka ilman minua siis kyseinen taideteos ei olisi kyseisessä museossa.

Pienten kustantamoiden tempauksessa katson kirjoja; yhden kirjailijan joka on äärimmäisen tylsää tekstiä tuottanut aiemmin uudempia kirjoja on tarjolla. Oletko lukenut häntä? kysyy myyjätyttö. En, vastaan rehellisesti. Nämä kirjat sopivatkin sellaiselle joka ei lue paljon. Tyrmistyn, minua kirjailijaa luullaan sellaiseksi, joka ei lue paljoa. Lienee turha sanoa, että lasken kirjat käsistäni ja siirryn seuraavaan kopperoon saamaan parempaa palvelua. Tukholmassa kirjadivarissa ulkomaalainen mies, siis varmaankin kotoisin sieltä, missä naisia orjuutetaan ja jotka burqat sun muut rätit koko vartalonsa ympäri kulkevat alistettuina. Myyjämies kuulee, mistä olemme kotoisin. Aah, suomalaisilla on aina paljon rahaa! Ei, minulla suomalaisella ei sitä ole. Olen kirjailija. Myyjämies palvelee meitä ts esittelee kirjoja auliisti, mutta ei kertaakaan tituleeraa minua kirjailijaksi eikä toveriani taiteilijaksi, vaan puhuttelee meitä taideopiskelijoina, alentuvasti. Hänen luontonsa ei salli, että nainen olisi kirjailija tai taiteilija, hui kauhiaa! Mutta meihin menee piru, ja aloitamme jokaisen lauseen tyyliin: Kirjailijana / taiteilijana olen sitä mieltä, että nykyinen suuntaus plaa plaa Pasolini, John Waters, Björk, dogma sitä ja tätä. Niin paljon ois aihetta lauluun. Vali vali. Mutta pidän siitä periaatteesta, että ennen kuin lyön oravannahkat tiskille on esimerkiksi elektroniikkatuote esiteltävä asiallisesti minulle. Vaadinko siinä liikoja? HÄH!?

Matkustan bussilla pukeutuneeni keinoturkkiin: kuskimies flörttailee ja on kohtelias. Seuraavana päivänä menen samaan bussiin pukeutuneena pitkään maihinnousutakkiin ja sama kuskimies alkaa raivota minulle pullojen rikkomisesta, joita tietenkään en ole rikkonut. Kummallista. Niin pukeutuminen, rooli, status, yhteiskuntaluokka ja sukupuoli vaikuttavat palveluun. Hyvä palvelu on varmaankin sellaista jota ei huomaa; kuluttaja ostaa kunnollisen tavaran ja myyjä osaa ammattinsa, ja kumpikin kävelee kotiinsa onnellisena hyvän päivän päätöksenä. En halua ostaa sikaa säkissä. Yleensä, jos siis minulla on rahaa, niin käyn ruokakaupassa silloin kun ei ole ruuhkaa. Eikä kuluttajan sukupuoli rajoita akkuporakoneen, wc-harjan, DVD –soittimen, kynsilakanpoistoaineen yms käyttöä, esittelyä tahi ostoa.


kirjoittaja
Jemina Staalo, 34 wee,  kirjailija ja lyyrikko syntyisin Pohjoisesta, asua kituuttaa nykyään Helsingissä. Entinen multimediataiteilija  ja –työntekijä. Täysin tuloton hylkiö maksetussa yhteiskunnassa, mutta sen ulkopuolella varsin tuottelias kirjoittaja. Kasvinsyöjän joka osaa boikotoimisen jalon taidon. Ei tykkää potkuhousuhevistä.  




_______________________________________




Jemina Staalon pakinoita 2004:
Julkaistut eri muodossaan lehdessä Kirjallisuuslehti Lumooja 0104: Haluatko vaaralliseksi kirjailijaksi? Staalon kotitesti s. 25-26 + kuvat:





Kirjailija on vaarallinen eläin
suojeltavaksi

Ennen kuin runoilija pistää päänsä kaasu-uuniin ( tai absurdimmin sähköuuniin / mikroon )
hän haluaa tuotoksensa julki. Lue minut. Maksa minusta. Huomaa ainutlaatuisuuteni. Kirjan valmistumisprosessi ei ole ollenkaan kuin kivulias synnytys, vaan paremminkin kuin ulostus, tatuoinnin hakkaaminen tai amputaatio. Hänen elämästään tulisi pitkä mutta tylsä docusoap Selviytyjä. Ihme, että kirjailija selviää. Tämä on filosofisesti  vaarallinen, koska on hengissä, siis ajattelee, eikä pidä leipäläpeään kiinni. Kansalaistottelematon kirjailija ( paradoksaalista kyllä juuri hän  kiinnostuu mm ihmisen oikeuksista & vaatii tasa-arvoa ) katsoo hän peiliin t ikkunasta ulos, ja tuottaa näkemyksensä julki, painetuiksi pamfleteiksi, jopa kirjoiksi asti, eikä jätä teostaan ullakolle piiloon homehtumaan D. Grayn muotokuvaksi. Anarkistista kirjailijaa uhataan maasta karkottamisella, tai sitten häntä ei päästetä maasta pois ollenkaan. Vankilaan rahdattiin hankalia kirjailijoita ( de Sade, Wilde ), että Siperia opettaisi. Fasistit pakottivat Lorcan kaivamaan haudan itselleen ennen kuin teloittivat tämän. Kirjailija voidaan vangita osallistumisestaan anarkistien kokouksiin ( Kafka ), tai joskus hän pääsee jopa presidentiksi asti. Paheellinen rajojen rikkoja voi vaikkapa kieltäytyä maksamasta veroja. Hui kamalaa. Röyhkeä, synnynnäinen, anarkistinen, aikansa kapinallinen individualisti ovat mairittelevia OIKEAN kirjailijan termejä - niistä kirjailija on saanut maksaa. Usein nämä adjektiivit kohtaavat kirjailijan vasta tämän kuoltua.

Harvoin kriitikko lukee kirjan kunnolla ja/tai ennakkoluuloitta; arvostelussa jopa kirjan yksinkertainen, lyhyt nimi kirjoitetaan väärin. Toisaalta Voltairelta löytyy keino huonoon/epäasialliseen kritiikkiin: sitä voi käyttää asuntonsa pienimmissä huoneessa wc-paperin sijasta suurimman hädän hetkellä. En ymmärrä, miksi köyhillä ihmisillä oli ennen muinoin mätiä tomaatteja & salaattia mukanaan; nykyään tällainen kritiikki on siirtynyt ajattelevalta kuluttajalta globalisaation imperiumipohattoja & poliitikkoja vastaan ilmentyen täytekakkujen heiton muodossa kunnon splapstickin tavoin. Tai onhan meidän tornionjokilaaksolaisessa kulttuuriympäristössä kakku lentänyt Niemen kädestä Pohjasen naamavärkkiin.

Kirjailijan arvostus on nollassa tai paremminkin alta nollan; suurlehden arvostelija voi tokaista esikoiskirjailijalle miettivänsä, arvostelisiko tämän vai tuon toisen esikoisen, entten tentten teelikamentten, ja tokaisee, ettei arvostele sinua, vaan tuon toisen - kuin hänellä yksin olisi jumalallinen valta. Tässäkin oli tärkeintä kirjailijan nöyryytys, ähäskutti.
  
Kolleega Smith sanoo naapurinsa pitävän häntä huorana ollessaan kotosalla alusvaatteisillaan: kustantajien kuriirit tuovat pötäkkää ruskeissa kirjekuorissa, niitä ei ainakaan täällä näy. Kirjailijan täytyy pukea mennäkseen ulos sossuun, leipäjonoon tai kustantajien sponsoroimille illallisille Kämppiin leikkiäkseen Sibeliusta; joskus tämä kaikki tapahtuu kiireellisen kahden vuorokauden sisällä – voi tätä boheemielämän ironiaa, ja arjen kiireitä. Kirjailijan on oltava valmis elättämään itsensä kirjoittamisellaan, myös lehtiin. Ei ole aikaa eikä rahaa pudota polvilleen ja rystysiään myöten päihdeongelmiin, joita sitten tilittää korppikotka-lehdistölle ja hyeena-lukijoille.
  
Pettymyksiä tulee harva se päivä: runolehti voi tilata innokkaana runoja, ja sitten ilmoittaa kuivakkaasti patavanhoillisen johdon taholta, etteivät ne ole soveliaita. Taas jää tulematta ilmi uusi kulttuuriskandaali tai yksinkertaisesti mielenkiintoisen tekstin julkitulo. pornoa tursuaa joka lehtikioskilta ja marketista, mutta sen sijaan kulttuurilehtiä saa hakea suurennuslasilla ja houkutella sokeripaloilla. Runoilija tuskastuu.

Hesarissa Leena Virtanen kehui kulttuuritorstain Runoraatia, jota hän katsoisi kerran viikossa ” jos vain runoja riittäisi.” Hellanlettas, eikös Onervalta jäänyt/löytynyt 100 000 ennen kuulumatonta runoa? Puhumattakaan meistä, elävistä runoilijoista. Tietokone on nukkuva hirviö, mutta oiva ilmainen meedio ja shamaani, välittäjä runon lukijan ja kirjoittajan välillä. Siis sinun ja minun. Nähdään netissä. Siellä me elävät kuolleet runoilijat vietämme ikuista yötä, emmekä ole hiljaa. 








________________________________________________


Jemina Staalon pakinoita 2003:



Banaanit, minä ja vallankumous

kulttuurissa oodi kyseenalaiselle ilolle

kertosäe:
Kapitalismi hyppii silmille & tärykalvolle ostarilla houkutellen
seireeninä sivupoluille nälkätaiteilijaa - odysseiallaan kohti sossua,
työkkäriä & kelaa. Osta tuplaa bonuksesi uudistu!
Purilaisen hajuna, menestyskirjan petona se ilmestyy. Taiteilija sulkee
silmänsä, korvansa ja suunsa apinana. Demoni on voitettu. Tällä erää.


Raha ei ole koskaan merkinnyt minulle mitään sanoi Bill Wyman, multimiljardööri ja entinen basisti. En voi yhtyä tähän väittämään. Raha saa suurimman merkitysarvonsa kun sitä ei ole, sillä vain rahalla saa asiat rullaamaan. Suomi on näennäisesti demokraattinen, tasa-arvoinen ja itsenäinen yhteiskuntajärjestelmä, jolla ei ole periaatteessa mitään totalitarismia [ uskontoa tai muuta propagandistista ismiä]. Täällä saa ajatella, puhua, syödä, matkustaa ja pukeutua mielensä mukaan, pakotta. Pariisissa kävin samoissa juottoloissa joissa Trotski ja Lenin aikoinaan vetivät perseet olalle. Miten heillä siihen oli varaa? Ehkä heillä oli paremmat mesenaatit tai pitkä piikki ja joustava henkilökunta.
  
Kapitalismi suo markkinat joissa rahakas yksilö saa toteuttaa aineellisia tarpeitaan kirjadivareissa, jäähallikonserteissa, elokuvakerhoissa. Itse olen kokenut K:n olevan parhaimmillaan silkkaa individualismia ja vapautta. Rahan voimalla ostan ruokaa, ja maksan vuokran. Jos ameriikka on keseyläisittäin hullujenhuone, niin onko venäjän oltava herkästi käsiteltävä ydinvoimala (viemärilapset prostituoituina, heroiini, uusrikkaat, ympäristökriisi, Putin on Klonkku eikä mikään kunkku , muu järjestäytytnyt rikollisuus)  SEKÄ sampo (kulttuuri, arbuusit, maatuskat, stolischnaja, Alla Pugatsova). USAssa kuka tahansa valkokankaan pyssynpaukuttelija pääsee, siis äänestetään uudistamaan, parantamaan maailmaa, siis jenkkiläistä taloudenkasvua.

Yhdistynyt Saksa on muuttumassa pikku-Amerikaksi; saksalaiset kanavat näyttävät kellon ympäri dubattuja amerikkalaisia sarjoja ja elokuvia, puhumattakaan peri-amerikkalaisen mallin mukaan tuotetuista talkshoiwsta, joissa nahistellaan, vatvotaan ja uhkaillaan, ja mainokset rulaavat kiihkeinä.

Venäjällä ihmettelin muutosta; enää ei tarvinnut myydä tuntemattomille tai viedä
tutuille farkkuja, e-pillereitä ja sukkahousuja. Kommunismin romahduttamisen jälkeen venäläinen
nainen näytti olevan kiireinen ballerina miniatyyrikokoa 32 ja kulkevan piikkikoroissa, uudessa kampauksessa, huoliteltuna aamusta iltaan, eikä sellainen turvallinen pyöreä myyjätär valkoisessa esiliinassaan ja isossa hilkassaan. Ainoa sana mitä kansanjoukko osasi englanniksi oli DjOLLARi. Suomeen virolaiset ja venäläiset naiset eivät enää tulleet siivoamaan mielisairaaloita, vaan prostituoiduiksi 90-luvulla. Kapitalismissa kaikki on kaupan.

On hylättävä moraali ja tunne, ja otettava hopealusikka kauniiseen käteen ja siirryttävä kapitalismiin ja järkeen. Tämä ei ole selkeää eikä mustavalkoista, vaan sukkulointia ja survivalia käytännössä. Valinnan edessä: kotimaista, luomua, reilua kauppaa. Onko siihen varaa? On helppo viettää älä osat mitään -päiviä ja jopa viikkoja. Osan vuodesta vietän omavaraistalouden idyllissä, jossa ruoka nostetaan omalta maalta, tai kerätään metsistä. Leipäjonossa uskovainen suomalainen valittaa, kun somalit vievät kaiken. Valittaja itse on hakemassa leipää työpaikkaansa lastentarhaan. Onneksi silloin kaikille riitti leipää. Roskiksia dyykatessa pari halpahallin irtokynttäni lähti irti ? mietin elämän ironiaa ja turhamaisuutta. Onneksi kirjasto on ilmainen sivistyksen lähde.














_________________________________________



Jemina Staalon pakinoita skeptikoille 2004:
Harjoitelma lehteen Skeptikko:





Nouse Lalli haudastas - taas on kirveellä töitä. Perkele

Korvaani pisti ilkeästi edellistä Skeptikkoa lukiessani seksistinen ennakkoluulo taikauskoa kohtaan. Itse minulle aihe on hyvin tuttu, sekä käytännön että tutkimusten myötä - olenhan Torniojokilaaksosta, jossa on usein turvauduttu noitien apuun kun ns. valtionapu on loistanut poissaolollaan tai ollut liian monen peninkulman takana. Olen taikauskoinen persoona:
kirjoittaessani pukeudun paksuun hupulliseen kaapuun, villasukkiin ja tossuihin - tämä maaginen tapa auttaa sangen nerokkaasti naputellessani työhuoneessa jossa ei ole lämmitystä. Työ luistaa - välillä pitää puhallella sormia joko kylmän kangistuksen tai kiivaan, savuavan kirjoittamisen takia. Mutta leikki sikseen ja pylly pois parilalta.
   
Suomalaiset ovat olleet järjettömän tiukasti taikauskoista kansaa - siis noin vuodesta 1100 lähtien. Tämä taikauskoinen höpötys on vaikeuttanut minunkin elämääni. Kun suomalainen yksilö syntyy, kirkuu ja pysyy hengissä, hänet pitää oitis kiikuttaa parkumaan lisää taikauskoiseen seremoniaan jossa ihmishenkilö höpisee taikauskoista mantraa ja roiskii vettä sikiöpolon päälle. Tämä pieni lapsi ei  saa valita, haluaako hän olla sen ja sen taikauskon lahkon jäsen vaiko ollako liittymättä ollenkaan näihin humputuksiin. Kauemmissa maissa tyttöparkaa silvotaan ja ommellaan, ettei hän koskaan naisena nauttisi seksistä, vaan tuntisi tuskaa joka kerta, jopa virtsatessaan - koska näin taikauskoinen kirjapahanen kertoo. Suomessa hän joutuu kouluun. Koulu alkaa aamunavauksella jossa taikauskoinen höpinä jatkuu. Samoin kouluvuoden alkaessa ja loppuessa lapsipolot kiidätetään taikauskoisiin puuduttaviin seremonioihin, laittomasti. Sitten tulee se naimaikä, jolloin nuoret pistetään humalan nimeä ylistävälle leirille ja heille syötetään taikauskoista propagandaa ja pelotellaan narkomaani- ja väkivalta-elokuvilla. Lopulta kaksi heteroseksuelliä täysi-ikäistä yksilöä haluaa mennä keskenään naimisiin [ jostain syystä ] ja tämäkin naurettava tapahtuma on toimitettava taikauskoisin menoin valtion taikauskon rakennuksessa jos haluaa viettää prinsessa-häät [ tahi maistraatissa jolloin häät ovat normaalit ]. Eikä tämä vielä riitä: kun kansalainen kuolee ei hän pääse eroon pakotetusta taikauskosta silloinkaan, vaan tietysti järjestetään taikauskoiset hautajaiset. Niin moneen normaaliin asiaan on sotkettu tyhjänpäiväistä taikauskoa - kansalaisen sitä haluamatta. Kohdusta hautaan. Nimittäin suomalaiset on pakolla käännytetty valtion taikauskoon, ja ylpeänä sanon, että Lappi oli viimeinen itsenäinen pesäke, joka antautui valtion taikauskolle 1600-luvulla. Harva muistaa alkuperäistä uskontoa, sillä ns. pohjoisten pakanoiden eli esiäitiemme tärkeimmät uskonnolliset juhlapäivät on piilotettu nykyisten, keksittyjen taikauskoisten päivien alle: joulu, pääsiäinen, juhannus. Voi sinua ihminen, kun olet niin...
    
Kaiken huipuksi eilen ollessani karjamessuilla [ olenhan karjailija ] siellä järjestettiin säälimättömän taikauskoinen propagandatilaisuus - humalanpalvelus. Koska minulle karja on sinänsä ihana hiukkaskiihdytin, tuo tajuntoja räjäyttävä kokemus nauttia, pelätä, inhota, oppia uutta, rikkoa tabuja, hypätä uusiin tai ikivanhoihin maailmoihin ja sfääreihin, joita luovat nuo edellä kulkijat, ihmismielen kaikuluotaajat: Taslima Nasrin, Diderot, Bacon, d'Holbach, Hume, Byron, la Mettrie, Bulgakov, Shelley, Voltaire, Sartre, Elizabeth Cady Stanton, Comte de Lautréamont. Toinen  kollegani, vapaa-ajattelija Ilmari Kianto ennen muinoin sanoi tyynesti valtion taikauskon eniten myydyn kirjan olevan "hebrealaisia satuja". Perin ikäviä taruja vielä, jatkaisin. Juuri tuon vastenmielisen sadistisen kirjan päälle pitää rikollisen laittaa kätensä amerikkalaisissa lakisarjoissa ja vannoa puhuvansa totta - kuinka absurdi tilanne. Tutustukaa, kansalaiset, Ari Turusen kirjaan Hyvän ja pahan merkit eli taikauskoisten tapojen tarina, jossa kerrotaan esim. brittiläisen oikeussalin huokuvan taikauskoa: rituaalinaamioita ja loitsuja. 

Karjailija on maapalloa [ joka ei ole pannukakku, kaiken keskus ] mielipiteillään ravisuttava yksilö, joka ei lakaise maton alle - silti hänet tapetaan, vaiennetaan, karkotetaan Siperiaan, päällensä julistetaan joka taikauskon tappouhkaus ns. humalanpilkasta. Sekä Salama että Rushdie ja[t]kavat intohimoista työtänsä, hengissä ja potkien. Miksi karjailijan on kärsittävä aivojensa käyttämisestä? Haluaako karjailija olla uhri? Ei, hän haluaa sanan ja ajatuksen olevan vapaata.

Milteipä valtaosa suomalaisista on helppouskoisia löyhäpäitä. Miten heillä on siihen varaa? Onneksi voi valita. Vai voiko? Ollessani Lontoossa, Camden Townin markkinoilla oli tarjolla joka maanosasta eksoottista ennustajaa. En kysynyt keneltäkään heistä, tuleeko ihminen järkiinsä. Turha luulo.
    

Toisaalta helsinkiläisessä karjatapahtumassa karismaattinen Johanne Hildebrandt luennoi palavasti uudesta ja ikivanhasta Freija -feminismistä. Kas, siinä kilpailija pönkeälle taikauskolle. Vaviskaa seniilit paavit!














____________________________



Jemina Staalon skifinovelleja 2004:
Julkaistu teoksessa Kirjallisuus- ja kulttuurilehti KIRJO 1/2004: Vt rva pc Prometheus s. 8-9 + kansi:







Jemina Staalo:

Vt rva pc Prometheus




Valtava räjähdys vavisutti betonia maihinnousukenkieni alla, enkä voinut tehdä mitään muuta kuin seurata, kuinka näytepullot, disketit, tietokoneet ja mikroskoopit lensivät hurjassa vyyhdissä kuin poltergeistissä, silmieni edessä, savunkatkuisessa ilmassa, ja räjähtivät kappaleiksi. Pyyhin sirpaleita olkapäiltäni, ja sitten tajusin. Äiti! Oliko hän hengissä? Yritin juosta palaviin raunioihin, mutta joku otti minusta kiinni. Sanoivat minun olevan shokissa.
     Tulenlieskat paloivat saatanallisesti kuin noitaroviolla.
Oliko äitini koko elämäntyö, fallista maailmaa mullistava keksintö tuhoutunut? Ainoa tärkeä keksintö tulen, kirjallisuuden, pistaasijäätelön, sademetsien lääketieteen, pyörän ja ehkäisyvälineiden lisäksi?

Se oli kammottava pommiattentaatti, jota uskoin sovinistiterroristien teoksi. He eivät voineet sietää territoriomme merkittävimmän tiedehenkilön, minun äitini, epäortodoksisia uudistusmenetelmiä. Väittivät niiden sotivan heidän uskontoaan vastaan. Äitini kehittämässä geeniteknologiassa miehiä ei oikeastaan tarvittu lainkaan, sillä naisten ei tarvinnut synnyttää eikä kantaa alkiota omassa kehossaan.  Miehet menivät sekaisin, kun naiset eivät enää suostuneet orjiksi, porno-marioneteiksi, ruuantekijöiksi, sikiönkantoroboteiksi.

Äitini maahanlaittotilaisuus oli ollut kaunis; anarkistifeministit pitivät maailmoja järisyttävän puheen. Laskin orkidean arkulle. Minä toteutan sinun viimeisen tahtosi, äiti. Luota minuun.

    Hermoromahduksen jälkeen palasin takaisin työhöni, jota tein salaisessa laboratoriossa, pienessä kellarihuoneessa – vieressä toimi hengenvaarallinen anarkistien kirjapaino Äärimäärä. Vaikka äitini laboratorio oli tuhottu, minulla oli tallessa se tärkein cd rom, jossa formula oli. Olin sujauttanut sen yhden vanhan dvd levyn väliin. Lukutaidottomat terroristit eivät olleet sitä löytäneet. Minä nauroin. Kauan eläköön naisten logiikka!

     Usean viikon ajan olin päätyöni lisäksi skannannut rakastamani miehen hiuslisäkkeen, kynnenpalaset ja partakarvansa, ja tarkistanut veriryhmänsä. Tein yliulotteista tietokonegrafiikkaa ja 4E-animaatiota hänen tavastaan virnuilla, kävellä laiskasti, rakastella, raapia jalkoväliään. Hänen tuttu kuvansa välkkyi ensin hologrammina, ja minä odotin. Digitaalisesta muistista siirsin hänen hauskan puhetapansa ja houkuttelevan petollisen katolisen enkelin huulensa, ja  röntgenkuvista jokaisen kylkiluunsa kauniin kaaren.
     Lopulta hengetön rekonstruktio oli valmis. Käsin kosketeltavissa. Kuljetin sormea kauniilla pinnalla, se oli sileä, karvaton, pääkoppa ongelmaton. Hänen ohjelmistonsa oli selkeä. Tarkastin virheitä ja etsin viiruksia. Minun häkellyttävä luomukseni - häntä ei saisi päästää karkailemaan ihmisten ilmoille.

-         Elä!
sanoin hänelle.

     - Rrrakas, hän sanoi liukuhihnalta.
Minä ihailin hänen virheetöntä olemustaan. Hän oli täydellinen kone. Mies. Kuinka kaunis iltapäiväsängessään. 

Nostin maljoja kybernetiikalle, geenimanipulaatiolle ja ennen kaikkea äidilleni. Kauan eläköön ihminen! Tasa-arvo! Rakkaus!

Rakkaani oli luonani joka hetki, ja hukutti minut synteettisiin voisarviin ja kiteiseen cappuccinoon. Hän täytti robottiuunin ja tyhjensi tiskikoneen, ja kuivapesi pvc-vaatetukseni. Ja rakasteli joka yö väsymättä, minua hellien, minut huomioonottaen, orgasmiani kunnioittaen, ja odottaen. Hän ei tarvinnut unta.
    - Rrrakas, minä haluan sinua niin paljon, niin paljon, niin paljon, hän sanoi kunnes latasin hänet uudelleen.

Välillä hänet oli laitettava jäähtymään.

Hänen ejakulaationsa oli synteettistä liukastusvoidetta. Se tuoksui ruusunlehdille ja maistui toisinaan vadelmalta. Minun valintani.

    Minun ei tarvinnut koskaan huolehtia ehkäisystä eikä sukupuolitaudeista. AIDSia, eikä yhtäkään hepatiittia enää ollut, kun naiset olivat ottaneet vallan ja lopettaneet prostituution ja rasioiden jakamisen. Kastroituihin pedofiileihin ja raiskaajiin asetetut implantit varoittivat kovaäänisesti, kunnes kartoitimme ja teloitimme heistä jokaisen. Elimme täydellisessä yhteiskunnassa.
Lapset saivat leikkiä ulkona. He kirkuivat ja hyppivät lätäköihin silloin kuin vettä sattui satamaan. Minä kaipasin lasta.

Kolmen kuukauden kuluttua kyllästyin. Uomo oli liian täydellinen mies. Hän ei juonut, eikä polttanut. Ei käynyt vieraissa eikä tutuissa, eikä linnoittautunut satelliittiruudun eteen dopingtapahtumien ajaksi, joita näytettiin muista reservaateista. Miesten valtakunnasta.
      Uomo oli täydellinen herrasmies, joka palvoi maata, jolle piikkikoroillani astuin.
     - Minäkin haluan tuollaisen! naiset kujertelivat minulle.
     - Katsotaan, katsotaan, laittakaa tilaus tulemaan, minä vastasin. Uskolliset, terveet  sexo-borgit olivat haluttuja.
  
Minä herään ja hän katsoo minuun eläintarhan shetlanninponin silmillään ja silittää vallattomia hiuksiani.
     - Niin minäkin rakastan sinua, minä vastaan.
Mutta kaipaan sitä oikeata Uomoa, joka oli lihaa, nahkaa ja verta. Meidän riitojamme, mykkäkoulujamme, pieniä valkoisia valheita.
     Mitä minä voin tehdä?


Aloin tehdä itselleni lasta. Hedelmöitin munasoluni mikroskoopin alla ja asetin varovasti tulevan vauvani alkion kasvamaan  keinokohtuun. Se oli kuin pehmeä, läpikuultava suuri viinirypäle. Toukka näytti yksinäiseltä terraarion sisällä.
    - Hyvää yötä, kulta, sanoin ja naukkasin huikan Kahluaa. Vedin vaaleansinisestä uni-lelusta tuutulaulun soimaan ja kävelin kirjoittamaan ensimmäistä lukua romaanitrilogiani viimeisimpään bestselleriin. Ehtisin julkaista sen juuri ennen lapseni syntymää. Ellei minua pahasti häirittäisi.
      - Mitä nyt? Etkö sinä näe, että minä teen töitä, minä sanoin kun Uomo yritti koskettaa minua, kellistää minut lattialle hurjaan seksiin.
      Tumppasin savukkeen raivokkaasti tuhkakuppiin. Uomo näytti loukkaantuneelta.
Minä kytkin hänet irti. Ehkä hänen tunteettomissa agaattisilmissään oli pilkahdus raivoa? Olivatko virukset päässeet liikkeelle tahattomasti?

Aamulla en enää herää synteettisen pakastekuivatun kahvin viekoittelevaan tuoksuun, eikä yöpöytääni enää koristanut vastapuhjennut geeniruusu. Siellä on vain tuhkakuppi, täynnä kuin Titanicin pelastusvene. Rakastani ei näkynyt mailla halmeilla.
     Siirryn keittiösyvennykseen ja näen viestin pakkassäiliön ovessa. Se ei ollut jättänyt viestiä tyynynpäälle, kuten viime vuosisatojen kielletyissä elokuvissa oli tapana.

- Kaikki on kuolla välillämme. Sinä olet vain työsi. Olla yhtä hullu kuin äitisi! Sairas! Epäihminen! Sinällä ei tunteita! Onnea loppuelämät. Toivottaa  sinut syvä
jää-dy-tys-te-tään, sinä voi elää ikuisesti sinä ja intohimot, tiedetaide. Sinä vain vamppyyri, kupata mies kaikki aika. Kaiken! Tutti! Ciao Brutta Striga Wicca Mortiis! Vecchia!! krääh,
                                                                                                      luki lapussa.

Oih! Juuri tuollainen aito Leonardo Uomokin oli! Oliko? Grammatiikka oli vähän niin ja näin; tärkeintähän oli ymmärrys, ei huipputulos, jossa sattumanvaraisesti on tyhjänpäiväisiä filigraanilauseita, imbesillejä idiomeja.
Hellyys valtaa joka soluni. Hän ei vieläkään oppinut kirjoittamaan sanaa ”vampyyri” oikein. Väen vängällä väitti omiaan, molkotti suustaan jankaten sanaa
                                                                         vamppyyri,
sanaa  jonka oli oppinut samannimisestä suomalaisesta posthistoriallisesta imbesillistä pornoelokuvasta.

Mutta! Palauduin hetkeen ja maan pinnalle. Onko hän kostanut minulle? Juoksen hulluna koneeni ääreen, pusken hikeä, kiristelen hampaitani, puren kynsiäni ja huokaisen pitkään helpotuksesta - kaikki kirjani tiedostot ovat tallella. Eihän Uomo osannut edes käynnistää konettani! Minä olin ohjelmoinut hänet niin. Tehnyt hänestä täydellisen miehen. Olin ohjelmoinut väärin, minä ajattelin. No, mutta Uomo olikin vain prototyyppi.



//////////////////////////////////////
Alkuperäinen käsikirjoitus kirjoitettu vuonna 1992
Omistettu Mary Shelleylle. Tämäkin.
Sekä Burroughsille joka väitti että kloonauksen/keinokohtujen aikana ei enää tarvita naisia. Päinvastoin. Silloin ei [periaatteessa] tarvita miehiä..


Rouva Prometheus II,
 Mary, Mary missä olet ??

Ensimmäistä kertaa ymmärsin: sinun luomasi on paroni tiedemies Frankensteinin luoma hirviö, jonka kriitikot ymmärsivät eli väittivät  kostavan keksijälleen olemassaolonsa ja yksinäisyytensä. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, miksi ehkä kirjoitit tuon kirjan. Sain kiinni yhdestä uudesta ajatuksesta, jota kukaan muu ei ollut ajatellut aikaisemmin. Ensimmäistä kertaa ymmärsin tarinan, sanoman. Wollstonecraft, Mary kuolee 1797, samana vuonna kun Mary syntyy. Mary Wollstonecraft, o.s. Godwin, mikä sinun nimesi on? Tiedän, Shiloh antoi sinulle sukunimensä. Shelley.
 
Feministi voi kuolla synnytykseen. Mutta luomalla elämää kohdun ulkopuolella pysyy hengissä. Ajatteliko Mary näin? Hurjia visioita. Tulevaisuus. Sinun äitisi kuoli synnytettyäsi sinut.
   Pelkäsitkö sinäkin aiheesta raskautta ja synnytystä? Ajattelitko sinäkin, että mitä jos elämää voi tehdä, synnyttää, aloittaa naisen kehon ulkopuolella? Ajattelitko sinä, kuten Prometheus, petkuttavasi ylijumala Zeusta, eli miestä, ja autat ihmisiä Zeuksen eli miehen ylivaltaa vastaan?

Minä ajattelen sinua, Mary, suurena ihmisten hyväntekijänä ja kulttuurin luojana, kuten
Prometheusta, ja minä palvon sinua. Zeus kätki tulen, mutta Prometheus löysi sen ja toi
maahan. Kansalle. Sinä, ja äitisi Mary, olitte kumpikin feminismin ja
oikeudenmukaisuuden, sivistyksen esiäitejä. Te synnytitte, loitte tulenkantajia. Te jätitte meille perinnön. Halun kyseenalaistaa, lukea, tutkia, väittää vastaan, ajatella uudella tavalla. Feminismi ei kuole. Ajatus ei kuole.

Se elää!

Sinun  äitisikin oli samanniminen.

painajainen elää rinnan päällä
William Blake, poliittinen philosofi Thomas Paine, kemisti Joseph Priestly, ja maalari kirjailija Henry Fuseli olivat sinun inspiroivaa intellektuellipiiriäsi. Fuseli oli rakastajasi, eikö niin? Tai mitä se minulle kuuluu.
   Kerro hänelle, Maryn äiti, että minua pelottaa kun katson tuota maalausta, siinä istuu painajainen rinnan päällä, tiedätkö, täällä kylmässä Suomessakin on painajaisia, tai ainakin oli.  Ranskan vallankumouksen kukoistaessa sinä rakastuit seikkailijaan. Vapaus, sisaruus, tasa-arvo…

     Sitten sinä yritit itsemurhaa. Me saimme tyttäresi Maryn, Frankensteinin, hullun kunnianhimoisen tiedeihmisen, kokeilijan, edelläkävijän, feministin. Sinä Mary kuolit annettuasi elämän, syntymän Marylle, tyttärellesi. Se elää! Nimittäin kapina. Se kyti Villa Diodatissa. Oli synkkä ja myrskyinen yö tiistaina 18. kesäkuuta 1816. Sinä Mary nuorempi olet 18 vuotta. 18 vuotta, voih… Satoi, satoi, satoi ja raivosi….  ja mitäpä sitä dekadenttien älyn loiston pursuavien seksikkäiden paheellisten könsikkäiden kanssa tekisi, jos he ovat kiinnostuneet vain toisistaan.. kuin kertoisi kauhukertomuksia.. tuli mieleen kauhuelokuva/komedia Pieni kauhukauppa joka tehtiin sateisena viikonloppuna kun ei päästy golfaamaan.

sweet oblivion
Lordi Byron on isäntä, tarvitseeko mainita adjektiiveja?
kiihtynyttä hengitystä, huohotusta,
sormia, kynsiä, jotka raapivat, repivät vuodevaatteita,
mekonhelmoja, paljon on haamuja liikkeellä,
harsoja, liepeitä,
käärinliinoja, pitkiä läpinäkyviä verhoja tuulessa,
pylvässängyn verhot vedetään kiinni ja naamiot kasvoille…

tuossa istuu naurettava Polly-Dolly mokoma puoskari, ja Claire on minun sinun sisarpuoleni, mutta hän on raskaana, varmaankin Byronille. Ja sitten on Percy Bysshe. Oih! Sydän kohtaa sydämen, rakkaus syttyy hautausmaalla äitini Maryn hautakiven äärellä, goottista, pelottavaa, ikuista, apokalyptista. Onneksi jätit vaimosi, Shelley. Hän juoksi veteen, hukkui. Hän hukkui. Vesi on pelottavaa, tumma vesi, synkkä,
vetää puoleensa, unohdus, sweet oblivion, niin moni sinne löytää itsensä.

    Sääli että sana Frankenstein hötkyilijöitten on tietämättömien synonyymi hirviölle. Kursittu kokoon, mädältä haiseva, jo kuollut. Missä on hirviön muisti? Kenen muisti sillä on? Pitäisikö sanoa hänellä? Kuinka monta muista hänellä on? Miksi hirviön tuleva morsian kirkui? Onko tässäkin kyseessä taaaaaas kaunotar ja hirviö –teema? Paljon on tehty ihmisiä, savesta, Kalevalassakin puuhataan kultaista naista..

    Voi olla, että kävin Reinin varrella, siellä Nieder-Beerbachin kylässä,  paroni Fran-
kensteinin linnassa silloin, jossa alkemistit syntyvät ja lohikäärmeitä tapetaan.
   Tai synnytetään.


     Minä jään odottamaan sinua, Mary…










___________________________



Jemina Staalon novelleja 2003:
Julkaistu teoksessa Demi 5/2003 Novelli Säpinää ostarilla / s 104-105 / Novellistina kirjailija Jemina Staalo:




Säpinää ostarilla  

Syrjäisissä laatikkotaloissa ei ole enää legopalikoiden riemua. Plyääh. 
·        Katsokaa, katsokaa, fanfaraa, fanfaraa, minähän osaan tällaista!
·        Eiku minä! Minä!
·        Kakarat, hiljaa!  

Ja sitten sataa taas. Lumi, se peittää alleen kaiken, ilkeän. Se myös eristää ja häivyttää sanat, ne pahimmat ja rakkaimmat. Pakottaa kansalaiset, meedbörjaret pukeutumaan järjellä, ei ilolla. Rumasti. Suomalaisesti. Mäyräkoirallakin on punainen takki päällään. Bussipysäkkien tytöt nauravat aurinkorannoilla, jossa arska, se jaksaa paahtaa. He näkyvät vain terveinä hymyinä, odottaen jotain tapahtuvan, läkähdyttävää, fantastista, sykähdyttävää.
·        Niinpä niin ja sitä rataa.
·        Ei me ihan sokeita olla.
·        Eikä silleen muodin talutushihnassa.
·        Eikä tälleen.
·        Heh heh!
·        Heh heh heh...

Kännyköiden pirinän takana meri melkein kohisee korvissa, kuin tunne, johon on joskus rakastunut. Ja mä - pitkässä toppatakissa, eikä edes uudessa. Ei ihan tip top. Kaikkea muuta, karseeta.
·        Vali, vali. Ihan hyvä pomppa toi on, mitä sä otat? Pilahvi kysyy.
Mutkatta niin kuin bestiksen pitääkin.
·        Jotain sokeritonta limua, kiitti.
·        Ai luulet sä et sellaista muka on? Hei haloo.
·        Tsäkällä voi ollakkii.

Silti me istutaan lämmössä ja kuristellaan limpparia pillin läpi, sillä lailla, äänekkäästi. Viimeiseen pisaraan. Katsotaan viirujen läpi ikkunasta kun jengi juoksee, juoksee kauppaan, kotiin, salille, räkälään, sossuun, bussiin, metroon ja raitsikkaan. Miksi? Ei ehdi vastata. Ei uskalla hengittää. Se soittaa. Kamalaa! Ihanaa! Vastaan tyynenä.

·        Mä soitan sulle myöhemmin!
Koska tulee myöhemmin? Onko se sama kuin "sitten kun on pakko"? "Jouluna" ?  " Sitten kun lehmät lentää" ?  Koska sen tietää ???  Jättisuuri lokki varastaa kolmiosändwitsin. Jää hotkimaan sitä kahvilan kiikkerälle pöydälle. Tyynenä. Tarkkaavaisena. Pulleana.
·        Jos se ei soitakkaan?
·        No se soittaa, jos soittaa. Ring ring eller ikke ring ring. Näin on namikat.
·        Lähdetään.
·        Oolsprait.

Toffeen ja vaniljan väriset lemmikkioravat hyppivät häkin seinille eläinkaupassa. Söpöjä. Syötävän hömppäsiä. Mä haluan teidät kaikki! Kotia!  Mä haluaisin… Mä en saa.
Purua lentää ja rakkauspapukaijat huutavat korkealta. Lehmät lentävät propellisiivillään mekaanista ympyrää pilailuliikkeessä ja sen ulkopuolella.

·        Peruukkeja sovitetaan vain jos niitä ostetaan.
·        Tylsää.
·        Tommonen lehtokurppa.

Me sovitimme hassuja lakkeja mieluummin tavarataloissa kuin butiikeissa eilen. Tänään ei ole semmoista aikaa. Eikä fiilistä… Vanhojen turkkiämmien paheksuvat katseet, radiopuhelimeen puhuva moitteettomasti pukeutunut vartija, ja me juosten pois.. jatkamaan. Me kuvataan Pilahvin kanssa kieltomerkkejä, ja salaman kuvia ja ja -  kunnes tulee viimeinen bussi, huokaus.
      Kyseenalaisen ihanan, karmean kamalan aamun jälkeen, kun vesi on poikki, hylamaito piloilla ja tukka myös, hyi että, järkkyä, eikä kylppäriin pääse, vaikka koputtaa ja potkii, ja yksinäinen, rasvaton persikkajugurttitölkki on tyhjänä jääkaapissa, tietenkin,  ja onneton ranskalainen juuttunut leivänpaahtimeen. Sörkkään lusikalla paahtimeen, savunkatkussa, yritän irrottaa liian paksua leipää,  ja saan sähäreitä, mun on taas mentävä. Hyi, setsuuria. Yäk, goudaa. Raakoja kirsikkatomaatteja. Ei ole edes nälkä. Mun on unohdettava. Niin olisi helpompaa. Kiire, kiire, eivät ne jaksa kuunnella, eikä kieltää, saarnata, enkä mä halua jakaa salaisuutta. On se niin noloa. Elämä. Tiistai. Nukkumaanmenoaika. Herätyshirvityskello. Lukemattomat läksyt.

·        Mutta pitäähän sinun ajatella  vähän tulevaisuutta.
Plaa plaa, hohhoijaa.
·        Joo joo, tietty, vastaan silti ääneen.
Mitä sitten? Odotus. Pikku kännykän tärinä tunnilla. Salaa. Vihdoin!

Se muistuttaa, piinaa ja kiusaa mua kuitenkin. Hyvä juttu. Digikuvissa hehkuu eksoottiset, puhtaat, mehevät hedelmät, joita apina yrittää varastaa verkkokassista. - Hei, älä vie, tonttu! Miksei kirjoissa ja elokuvissa oteta koskaan valokuvia, vaan vain ollaan, eletään täysillä, kuin itse kehyksien sisällä, lihana ja suurten tunteiden vallassa. Se ei anna mulle anteeksi, hullu tunne, laitan kuulokkeet korville ja minidisci alkaa pyöriä villisti  kuin ne hassut arbuusit torilla jolla yksi hedelmähylly levähti  ja turbaanipäisten miästen, iik, suuttuneet huudot. Silmät kiinni, mä oon irti kaikesta ja kirjoitan postikorttiin. Sitä voi plärätä, läprätä, tuntea, haistaa. Söde tai pervo kortti on henk koht, se on yhtä kuin lahja, muisto tai yllätys. Siihen on nähty vaivaa.. Ja siitä voi jäädä nalkkiin. Että mäkin oon joskus ollut siellä. 
  
·        Olisitpa SÄ täällä! Tää on aivan iiiiihana paikka! huudan kännykkään.
·        Mä en ny päässyt. Mutta pitäkää törkeen hauskaa, se vastaa.
Mikä fiilis on kuulla oman kundikaverin ääni kännykästä. Mutta se lopetti puhelun heti.
·        Lontoo on kaiken mekka. Siis kai-ken. Uskomatonta, Pilahvi huutaa perään.
·        Ei se kuule enää. Mulla on ikävä sitä, sanon Pilahville.
·        Joo joo. Kyllä se siellä sulle säilyy.

Kirpputoreja metsästetään, eikä metrosta pääse pois ilman oikeaa lippua. Kirpputoreja löydetään ja kirotaan, kun kalenterissa on niin vähän päiviä viikon kohdalla. Juuri tämän viikon. Vihdoinkin täällä, mutta täällä on kovaa. Kerjäläisiä ilman jalkoja, ei saa kuvata. Sydämen muotoisen pörrötyy-nyn saa hyvin kassiin pakattua, muttei sängynpäätyjä, olkoot kuinka romanttisia, ihania, goottisia,  tahansa. Tai yksin kivan kirjan ja suklaan kanssa, salassa silloinkin. Uusi piikkipanta kaulassa ker-too: älä tuu lähemmäks.
·        Ei mitään pullamössöä, Pilahvi sanoo.
·        Eikä kanankakkaa, minä naurahdan.
Jottei se jäisi epäselväksi. Me ei itketä, ei heti. Ei niin millään. Se on tappion merkki, selätys, täysin tzing tzung tzang potku ja isku, game over ja tiltti otsaan. Ei anneta periksi. 
·        Kellään ei ole vielä tällaisia kenkiä Suomessa.
·        Ei niin. Vielä.
Järkyn pinkki tekokristallitiara saa mut tuntemaan oloni prinsessaksi, kunnes laskeudutaan Seu-tulaan. Nyyhkytetään yhdessä.

Ja miehet, luuserit, varmaankin karmeissa moottorikelkkakengän tyrsyissään ottavat huikkaa, katso-vat pulloon. Ottavat lisää, siitä pullosta viimeisen. Rähinää. Me ei noteerata tai annetaan takas sa-malla mitalla.
·        Nykyajan nuoret…
·        Pälä pälä.
"Nykyajan nuoret"  aloittaa jokaisen lauseen, puhinan ja närkästyttää ja kummastuttaa. Ne ovat kateellisia. Eivätkä päästä istumaan.

·        Mitatkaa rasvaprosenttinne!
·        Tilatkaa Kansa taisteli!
·        Ottakaa ehjä kananmuna kiinni lennosta ja voittakaa kakskymppinen!
·        Nyt tatuoinnit ja lävistykset erikoistarjouksessa! 
·        Nyt tarjouksessa siitepöly!
·        Ei enää rahaongelmia! 
·        Tehkää parannus!
·        Tehkää parannus!
·        Herätkää! 
Ostari kuhisee elämää ja propagandaa kaiuttimistaan. Meidän universumi, kunnes me päästään pois.

Tähdet tuikkivat farkkujen lahkeissa ja joskus poskipäillä, vaikka hengitys höyryää hurjana kuin metallisessa aukinaisessa boxissa naurettavassa nakkikojussa silloin kerran Ruotsinristeilyllä, ja levykaupassa kähisee Dimmu Borgir norjaksi. Jeg elsker dej, ajattelen. Onkohan kukaan sanonut sille, jota yössä voin kutsua ainoastaan nimellä "kulta", tai "hanibani" juuri tuolla kielellä? Olisinko MINÄ ensimmäinen? Viimeinen??
      Kärtsyt äipät tukka jehovanutturalla tökkivät tietä lastenvaunuineen; me yritetään pidättää naurua. Pukuäijät etuilevat ärkkärillä. Jonossa tomaatilla.
·        Pahvikallot, sanon vakavana.
·        Älä muuta virkkaa, Pilahvi vastaa yhtä Paula-Pokerfacena.
Joku muinaispunkki laulaa: No future. Tarttuva renkutus.

Sitten. Seuraava päiväkirjan sivu. Helmiäisiä, kimalletta, suuria kirjaimia, sydämiä ja huutomerkke-jä! Huokauksia, pieniä suuria kysymyksiä… Violetti muste tuoksuu viinirypäleeltä. Vaikka kannet on kiinni, lukittuna, tuoksut nousevat kirjasta, mutta niiden merkitystä eivät muut ymmärrä.    
     Salaisuus.

Lunta tippuu hiljakseen, mutta koko ajan. Enkelinkuviin muodostuu pirun sarvet, ja neljät siivet, toiset skrodemmat, toiset ei, vaan mun omat,  hennommat, sitten sädekehä. Ihana hetki. Kun koko puhdas taivas soi punkkia ja  nu-metallia, sädetikut poksahtavat kihisten palamaan ja joka sekunti on ennen kokematon uudenvuodenaatto.
       Eikä siitä uskalla sanoa, ei kellekään, ettei naureta. Juoruta. Okei, ollaan vain kovia. Pehmeän untuvan alla… ja päällä… Ei, meillä ei ole näiden gimmojen kera  burkhaa eikä helmikanojen jakkua, eikä juppihaarniskaa, vaan silkkiä ja satiinia ja denimiä ja chenilleneuletta ja mitä vaan ja me viilletetään, pysäkistä toiseen. Ehditään ja joskus myöhästytään. Sillä.
Rakkaudesta se hevonenkin tekee lumipesuja. Ja saa lumipusuja. Antaa ja kikattaa matalasti vasta kotona kun avaa päiväkirjan lukon. Kun kirjoittaa kaiken mielettömän  muistiin, niin jakaa sen kaiken, vain itselleen. Mutta ei niin millään haluaisi nousta koulun takaa hangesta, kunpa se jatkuisi… Kunpa se moikkaisi seuraavana päivänä, edes vilkuilisi. 


Ainekirjoitusta. Kuivakkaa. Vilkuilen kelloa. Ei vielä. Tylsää.
      Saari ei ollut enää autio turistitulvan jälkeen. Aallot osuivat heidän, niin heidän, jättämiin roskiinsa, muovipulloihin, plääh - ja mähän olen aina ollut tekopyhä. Saari ei ollut saari enää ollenkaan. Kukaan ei ollut kanssani renkuttamassa lastenlaulua, ei ainakaan Suomen kielellä. Lastenlaulua ei tarvittu kun oltiin jo miltei aikuisia ja niin kaukana. Piupali paupali, minä se vasta hirveä valehtelija olen ja opin olemaan hiljaa. Joissakin hyvin varustetuissa liikkeissä, puolivälissä luxusta ja rihkamaa, niiden peileissä ja lasihisseissä me tyttöjen kanssa näytimme niin kauniilta, haavoittumattomilta, mascaramalleilta. Pois ajettuina me soitetaan kakaroiden syntsalla aaveääniä,  ja sitten kotiin suljettuina vaan piirretään sarjiksia, ja niissä lennetään, lennetään oikealle ja vasemmalle, avaruudessa, ratikkaratojen yllä ja hevoshakaa kohti. Siellä ei ole tauluja jossa on ruksit skeittilaudan, rullaluistinten, koirien, hampurilaisten, kännyköitten, jätskitikkujen ja kameroiden päällä. Ei, ei ehdottomasti ei. Eikä ikärajaa eikä tarkastusmaksuja. Ei passia.

Mutta.
Sillä on kainalo varattuna varmaan jollekin muulle, vaikka sille yhdelle laihalle kantturalle, tai sitten sille plösölle, hyvä niin, eihän se rakkautta ollutkaan, ei kai rakkautta edes ole. Ei siitä saa puhua, hölmö.
·        No kato moi. Mitäs sulle?
·        Mitäs mä.
Puhuu kuin joku pleikkarimyyjä. Oma rakas. Vieras kundi. Kaikki sanat katoavat jonnekin. Tästä pitää selvitä yksin. Tai oikeasti: kaksin. Dubbelina, tuplana, YHDESSÄ!

Avaan silmäni. Katson sormia pianon koskettimilla. Itsevarmasti. Ilman sanojakin voi tuntua hyvältä. Tältä. Mollisoinnussa. Kaksin. Minä päästin tuon pojan, poitsun lähelle, saarelleni. Ja annoin olla. Ilman selityksiä, ilman rajoja. Ole sinä minulle ikuinen Perjantai. Ja vastaus jonka haluaisi säilöä ikuisesti aarrearkkuun ja nielaista ainoan avaimen!

Toffeen maku huulilla, johon hiukset tarttuvat… Kylmät tärisevät sormet, mutta yhdessä. Me. Yö ei pelkästään kuulunut meille. Me haluamme vaatimattomasti kaiken. Kun hiekka on lämmin, joustava matto, ja makuupussina vain kirkkain silmin nähty loputon tähtiyö. Puolityhjän uimarannan hiekalla ylikäveltyjen rakkaudentunnustusten päällä, viereisellä sammaleella, lumisateessa halpahallin takapihalla, näen vain hänen huulensa, hänen sanansa tulevan lähemmäksi. Kuin ensimmäistä kertaa.

Joku possu istuu ryhti suorana metron penkillä, jalat on leveästi haralla, naurettavaa, muka-viileä-jätkä  ja sälibändimaila tanassa kuin paavin valtikka. Viereen ei mahdu istumaan. Ei kiinnoistais-kaan. Ahtaudun istumaan, muualle ja katson viimeistä peilikuvaa, kun minua taas puhutellaan. Ärähdän ja töpsyttelen huulet timantin kiiltäviksi. Smuack, sanon metron ikkunalle, jossa välillä näkyy kuvani.
     – Enhän minä tyrkytä, joku naakka sanoo ja tyrkyttää jeesus-lappusiaan.

    Ja me nähdään viimein. Tyynesti elokuvissa. Vierekkäin. Yhteisessä extra largessa popcorn-törpössä on Viggo Mortensenin kuva. Toivottavasti ei tule hirveä pissahätä. Riisun toppatakin, sitten hupparin. Hyrr. Sen käsivarsi tuntuu kuumalta. Mua alkaa huimata. Popcorn kelluu rasvassa. Tai paremminkin rasva kelluu popcornissa. Trailerit loppuu ja valot himmenevät täysin. Hiljaisuus. Ennen ensimmäistä kirkumista mun käteni on aika lähellä sen kouraa. Sen olkapää on mukavampi nojausalusta kuin topattu punasamettinen teatterin penkki. Sillä on aika siniset silmät, ajattelen pimeydessä. Se näykkäsee yht äkkiä mun spaghettiolkaimesta. Ja mun ihoa. Puren sormia, etten kilju tai ala hysteerisesti käkättää. Tämä on vakavaa. Pitää osata käyttäytyä… Olla hiljaa… Hiplaus tuntuu mukavalta. Oikein mukavalta.
    Eihän sitä tiedä, ollaanko yhdessä ensi viikolla. Näkee sitten.


< Demi 5/2003 Novelli Säpinää ostarilla / s 104-105 / Novellistina kirjailija Jemina Staalo.













_____________________________________






Jemina Staalon runoja 2003:
Julkaistu teoksessa Uusi Nainen 2/2003 Runo Tuuli on vikuri hevonen / s. 37 Runo sinulle:

” Uusi Nainen on sitoutumaton naisten kulttuuri- ja mielipidelehti, joka satsaa terävä pilke silmäkulmassa kulttuuriin, henkevyyteen, solidaarisuuteen ja arkeen!
Älyllä, huumorilla ja lämmöllä ”





tuuli on vikuri hevonen

ja ei hevonen lainkaan ja se nappaa rakkauskirjeet
ja kaikki Mozartin nuotit, ne ainoat,
joista ei ole kopioita ja hyvin myydyt raamatunsivut,
ryttyyntyneet, raivostuneet parkkisakot;
ei niitä kiinni saa, ei enää.

Ruska on äkkiä ohi, kun ensilumi laskeutuu
marraskuun kliseen kuolleille käsivarsille,
hääpuvun pitsille, silkkinauhalle tipahtaa lisää
lumihiutaleita, kun puolikas kuuta loistaa,
kun sataa tähtiä paljaalle kaulalle, kikatusta,
timantteja, kristallia, kun jää peittää järven pinnan.
Kuinka lapset voisivat kirkua onnesta!
Laskea, liukua, luistella.

Hiljaa valkoiset hevoset
tuovat pihaan yllätysvieraan.

Näen vieraan jääkarhunvalkoisten pitsiverhojen
takaa, enkä ehdi kattaa sitä pyhäastiastoa,
no juuri sitä lohen ja hillan punaista Myrnaa,
enkä servettiä taittaa Marimekon orvokeista

kun vieras pyytää mukaan,
- Kiire jo on, sanoo matala, tumma ääni.

Ei jalat tunnu koskettavan maata kun nousen
vaunuun, minut nostetaan, olen kevyt,
en saa sanoa hei, näkemiin.

Istun vaunuun, hevoset kaartavat pihasta,
matka jatkuu hiljaa, kevyesti,
lumi ei narsku,
ei ollenkaan.

Kilisee, klisee, vain hevosten kaulalla
kun troikka ajaa pois tästä keskinkertaisesta
maisemamaalauksesta jota banaalisti joskus
ihmiselämäksi kutsutaan.

Jemina Staalo"



> Uusi Nainen 2/2003 Runo Tuuli on vikuri hevonen / s. 37 Runo sinulle.




_____________________________________











Jemina Staalon runoja 2002:
Julkaistu teoksessa Uusi Nainen 10/2002, runo Runoni Muukalaishuora on julkaistu s. 32:






Muukalaishuora


Viettelen Gallian valloittajan, hän on mies.
Nypin alumiinikattilaan laakereita seppeleestä,
lisään soppaan muutaman keisarin pään.
Haluatko maistaa, onko tässä tarpeeksi suolaa?

Elinikäinen diktaatori, kauanko kautesi kestää?
Mussoliini marssii areenalta, muisto, liikkuva kuva Italian matkalta, Toscana-Venetsia:
valkoinen kukko tepastelee tunkiolla ja nostaa päätään
ex-kansakoulun opettajan pihalla, se on Mussolinin asunto,
met jatkamme turistimatkaa ilmastoidussa bussissa, jonka kemiallinen vessa vetää.

Kansalle viljaa ja oopiumia, yleisiä kylpylöitä.

Häpeämätön keisarin tytär
päivisin huora muukalaisille
karkoitetaan saarelle, syrjään
naisen haureus maksaa, miehen haureus on ilmaista

Ja taas:
on miekka miekkaa vasten
jatkuvat sodat, gladiaattori, filosofit, miehet haluavat vain miestä,
ja hevonen konsulina, ketä sinä loukkasit Caligula?

Irstas pukee ylle suden turkin, pääsee irti häkeistä, hyökkää
jokaisen falloksen, vaginan kimppuun, tuo veikeä keisari nero,

näyttelijät ovat orjia, kurtisaaneja, ulkomalaisia, toista luokkaa,
mutta keisari pukee ylle naamion, ja voittaa euroviisut,
raunioille nousee palatsi, miltei ikuiseen erektioon.

Jemina Staalo  "


< Uusi Nainen 10/2002, runo Runoni Muukalaishuora on julkaistu s. 32.
”Kirjoittajan proosaa ilmestyi tänä syksynä esikoiskirjana Pornoinho (WSOY)”.
















_____________________________________





Jemina Staalon julkaistuja runoja 2002:
Julkaistu teoksessa Voima 05/2002, runo Stonehenge s. 40:






Stonehenge rakennetaan
minä katson
45 tonnin kivilohkare nousee sutjakkaasti
muodostuu kuvio, pyhä, kalenteri, aika

huh huh

Jemina Staalo "













_____________________________________




Jemina Staalon runoja 2001:

Julkaistu kahden sivun mittaisena ja meänkielisenä tilaustyönä proosarunona nimeltä Komsiopallo teoksessa Ylitornion Joulu 2001 sivuilla 10-11:


Komsiopallo



     Komsiopallo keikkuu hiljaksheen kehon yllä.

Nainen saunassa huutaa, kirkuu, synnyttää, antaa elämän.
Tyär kirkuu, kläppi kirkuu kohussa, vauva, sikiö, porsas.
Ovat yhtä, hiljaa. Sitte met näemä enämpi, ja kuulema: lumi narskuu, ja hikisukat tirskuu. Met kaikki kuljema kolean reitin takasin pirthiin.
Sielä on Kehto, ja naisen käsi, joka kaiken voimana antaa, ottaa ja saa.

     Komsiopallo keikku hiljaksheen kehon yllä.

Ajan ratas, veistetty pyörä, tammea, pajua, puuta, heinää... Se pyörii ja viepii sinut matkale joka on tämä.
                     No ensin on tietekki
lastenvaunut vanerista, sitte pinnasänky säntilinen, ja pirra keijaa ees kahtaale,
kaarnalaivat ja tammikorkit, tikkunekun varret ja pajupillit, koivuniemen herrat ja saunavihat,
kirhveenvarret ja voiveittet,
björktavlor, pahantekijät, ja yks Lantola-kitara.
Käpyämmyt hyppää yli sähköaijan, pärhheet palavat,
saunan lautheet, ole sie siisti, piian peili, ole sie nätti, karsinat eli normit,
kaikki aijat ja rajotukset, 
mutta myös aartheitten, salhaisuuksien kirstu, piilota oma ittesti tänne,
Sitte kapioarkku, leivonta-alusta, ole sie riski, ole sie vaatimaton, ahkera, nöyrä
työtä työtä työtä, rukki ei ennää surraa,
uuniluuta, vanha noita...
     Ko sitte koittaa lepo,
lohna, parisänky, arkku.
Naisen matka. Puun matka.

     Komsiopallo keikku hiljaksheen kehon yllä.

Tylleröstä isosisko, nainen, täti, äiti, isoäiti, osaksi suurta puuta,
tunne juurien paksuus. Muista. Helliä, kunnioittaa, hyväksyä, ellää, kokea, jatkaa.
USKALTAA.
Matka ei saa käyä kapakoitten kautta, sannoo Tuomari. Ei vaimot saa. Sole tyttäritten asia.
Reisu on kallis, eikä etene aina suunitelmien mukhaan. Kyyti on hurja välilä. Veet silmissä näkkee pitemäle. Tarkemin.
NÄE
tuuvaa ittesti lämpien vällyjen välhiin ja solet Reitari Särestönimen reessä, ohitat Antreas Alarieston pitkospuila ja huijaat pirua. Sie kuulet outoa ääntä: älä pölkää, son vain Niemen Mikaeli joka huuattaa ratiosta piitlesiä Vittulanjänkältä, tuolta Ruottin puolelta. Sole mikhään syntine laulu, sannoo Timo K. siihen. Kalervo Palsan kapsäkistä sie löyät evhäät joila selviää. Rosa Liksom ajjaa harleytaavitsonila ohi että kurraa lentää kö safarirallissa, älä perusta, vaan lainaa sie hyä ihmine, Annikki Kariniemeltä pässinpökkimät ja saaphaat, ota hörpyt, mutta älä pitkhään näskää särvintä. Hyppää Merja Aletta Ranttilan fölhjyyn ja vappautettujen hullujen naarasporojen sölkhään. Ja ota vappaata ittellesti.
Elämä on vain peliä.
   Voit kulkea aivan omala tielä. Son se kaikhein vaikein vaelus. Ja arvokhain.

     Komsiopallo keikku hiljaksheen kehon yllä.

Pallaa alkhuun.
Nainen, onnelinen äiti, kenties jonku vaimo (tai sitte ei), ripustellee hopiaa helkkyvän komsiopallon kehon ylle.
   Nuku nuku lapsi pieni, punaposki kärpässieni, nuku hyvin, makeasti...
Tuo koru, pyhä esine tai taikauskoa - rakhaala läpilä on monta nimeä,  keijaa kehon yllä ja karkottaa kaikki pahat henget poijes. Mikkä pahat henget?
Ilkeyksien Sirkuksen Sirkkelisahan, peikot, maahiset, kummajaiset, hammajaiset, huuhkajat, rotat, kaatuneet potat, ilkkuvat kariekset, varekset, houkuttelevat Näkit, kaikki turhat häkit, tirektiivit, luomuviinit, röyhkeät paskarääköt... Pörröä kö ihminen pölkää niin turhaa.
Ja ihmisen porsas, sikiö, kläppi pösöttää nukkua hyvästi, kuorsata, tuhista ja kurlata.
Mutta mikäh suojellee peikkolasta?

Pallaa alkhuun.
Peikkonainen, onnelinen äiti, kenties jonku karvainen vaimo (tai sitte ei), ripustellee varsin hopiaa helkkyvän komsiopallon peikkokehon ylle.
Nuku nuku pikkupeikko, takkuhäntä köppänä, lyhyenläntä höppänä,
anna mie tuuvaan nuot kihtavat plöystäkit paremin, noin jutshiin, ko karhunpeshään.
Älä nuku koiranunta,
nuku hyvin, makeasti, ota vasthaan koko nukkuMaijan lasti. Mustikanvarpuja, suklaanpala ja lasi mölöä.
Esine karkotta poijes kaiken pahan. Meetwurstipainajaiset ja kihnuset hikilakanat, nahkeat tyynyliinat ja karkeat pahnat, heitämä net kartanole, heitämä kaikki huolet samala. Sylemä perhään ja veämä täkin niskhaan.
Hyvvää vyötä.

     Komsiopallo keikku hiljaksheen kehon yllä.

Peikon lapsi nukkua pösöttää, hyvin. Mikäh ihmistä, peikkoa suojellee? miettii kaikenkarvaset äitit.
Komsiopallo, äiti maa,
omat hirret ympärilä pittää viiman kaukana,
ja oma emäntä ja isäntä, kansa. Totta kai, rakhaintansa.
Siis hyvvää vyötä ja joulua, eihän huomena vielä ole koulua?

   Ja komsiopallo keikkuu hiljaksheen monen rauhalisen kehon yllä.













Jemina Staalo " Komsiopallo












Jemina Staalon runoja 2006:
Julkaistu meänkielisenä teoksessa Ylitornion Joulu 2006:



Hyrrää hyrrää, kehtolaulu, lujemmin


oletko kerran kuullut surullisen valssin
                                   huminaa,
missä hakattu metsä muuttuu suureksi romaaniksi,

alkuhämärässä, huterajalkaiset uuhet, pohjoisen, idän tuulet,
vaeltavat, eksyneet muuttolinnut, öljyisin siivin,
vireät, tiheät koivut, kuusipuutkin jo juovittavat asfaltin,
surrealistin maalaamaksi seepraksi, vehreät raidat, pitkän keskipäivän varjot,
kylillä, jossa joet virtaavat maitoa, maitoa,

on jossain kuilu, onkalo; kellarin hirsinen ovi narahtaa, pakkanen paukkuu,
kuutamo luo hopeapolun pihapiiriin, jota koristaa mustien joulukuusten pataljoona, pysähdyn - jääkukkien täydellinen kuvio, ikirouta sulaa, jatkan, sukellan pohjaan, haltijoitten reiästä, onnelliseen elämään, loveen, peilimaailman äärimmäiseen seinämään, osuu hiilenkärki, muodostuu hirven villi kuva, filosofit oppivat kirjoittamaan, luolan nurkassa hyrrää kehtolaulu, hyrr hyrr, lujemmin, klaanin naiset jakavat puuron palaavan, palavan auringon ja hikottelevan riihitontun syötäväksi, palan painikkeeksi shamppanjan pärskeet; railo umpeutuu, radioaktiivisessa maaperässä sinä lapseni loistat ja kimallat sokeana, direktiivin mittainen karpalo pyörähtää grogilasissa, varovasti herroja kumartaen, ja kartanolla makaavat ällistyneet luonnonkuvaajat, kun lopun alun keskellä turisti ihastelee hiljaisuutta, ja luonnon puhtautta - kummatkin kadottaen, kailottaen, löytyy mullasta hopeiset käädyt, nousee kurpitsat vaunuiksi, kuuluu kivikautisen järven rannalta askeleet esihistorian, muistuu mahti, laulu ja leikki, unohtuu, muu muu..

Natisee natisee kamarissa, enää vain vanha kasari, Porin Matti, liitoksissaan, liitoksistaan, ja muualla, yskäisy, ja rumat linnut jo laulavat frakeissaan, viivat maalataan keskelle tietä, taiteilijan sanat punnitaan, saneerataan siveä, steriili ilmaisu, viivoittimet mitataan, kylmenneille raiteille kohisten kasvaa vihreämpi ruoho, palvelua parantaen sähkö rätisee, rätisee, nopeasti kaiken ohittaen, kartalla pohjoinen leikataan kaistaleeksi, jota ei ole, kyltti Hölmölään kiillotetaan, pääsymaksu kerätään, maksettu yleisö hurraa, ja suuri on tyhmyyden lyhytkatseinen nuotio, ja punaiset on jatkuvasti poskensa sen.

Arkisen lumisokeana, ja valmiina, päästän irti,
                                  vähenevässä määrin märehdin murehdin
koko tulevaa, menneenä kuvana
                      onko vain
         arktisen kostuneita keksejä läkkipeltipurkista, papanoita kristallimaljassa,
sanan suikaleita, vastatuulessa, lohkareittain jäätä, kuukausittain auringonvaloa, syöksyy etteen päin, hopeiset lohet, vastavirtaan, kuten sanatkin, toisinaan.. 



 *
~ Jemina Staalo kolumneja silivuplee kuutomosonaattina ~
JeminaStaalo:

LeffapakiNoita
Jemina Staalo - Elokuvakolumni 1/2:


                     
Elävistä kuvista:





En jokseenkaan pidä lainkaan DVD -elokuvista. Miksiköhän? Koska jokainen karvanoppakalervo voi yhdellä klikkauksella, ja korttia vinguttaen saada omakseen mitä tahansa herkkuja. Hyllyt täyteen. Kotoa liikkumati. Sohvalanttuna
Ennen muinoin, siis 1980-luvulla, piti nähdä todella vaivaa saadakseen haluamansa elokuvan. Kesti kauan ennen kuin oma ilmoitus ulkomaalaisessa alan lehdessä noteerattiin. Tällöin saatua aarretta arvosti enemmän. Vaikka se olikin vain VHS-kasetti. Toisaalta oman pikantin lisänsä toi esimerkiksi flaamilainen tekstitys - olihan raina nauhoitettu Hollannin televisiosta. Ihminen oppii olla ostamatta elokuvia Italiasta ja Venäjältä - dubbauksen takia. Tuon kaltainen vitsi on lähinnä kertakäyttöä. Absurdein elokuvamuisto onkin Italiasta, missä katsottiin aikoinaan tuore, niin ikään dubattu Pulp fiction, malva-, turkoosi- ja valkotukkaisen yleisön keski-iän ollessa reilut 75 vuotta, ja myöhästyneinä luulemme tulleemme väärään elokuvaan. Mutta - se oli vain meidän ennakkoluulojamme. Paranoidisin leffanautinto on oikean mykkäfilmin Nosferatu katselu teatterissa - ilman orkesteria, tietenkin. Kuinka koko sali yskii, köhii, niistää, rapisuttaa yskänpastillipussia, kitisyttää penkkiä ja kuorsaa. Pahin edessä istuva on hiphop-pelle, jonka lippalakki peittää kankaan. Toisaalta - onneksi Divine ei istu edessäni tupeerattuine ampiaispesäkampauksineen. Mikä siinä elokuvateatterissa viehättää sitten, kun aina on osa katsojia jotka eivät osaa käyttäytyä? Tämä lause heittää häränpyllyä taas ollessani katsomassa aikoinaan Rocky Horror Picture Showta, mutta harva riitti on niin tarkkaan mitoitettu! Toisaalta leffaan Päätön ratsumies oli mukava pukeutua ajanhenkisesti samettiviittaan. Ovatko elokuvat vain Platon luolaa? Heijastuksia illuusiosta? Sama se, ainahan voimme valita. Jos järkyttävän hintainen (lupamaksuinen) tv näyttää vain laittomia jumalanpalveluksia, curlingia, chat- ja tietokilpailuja tai lumisadetta, ainahan voi laittaa oman elokuvan sisään.
Elokuva-arkisto on mukava paikka, kun lausuu, saisinko lipun Saloon, niin katsojaa ei passiteta linja-autoasemalle eikä hourulaan, vaan katsomaan Sodoman 120 päivää, joka tutisuttaa vieläkin. Niin paljon on ahdistusta lauluun. Mutta oikeus voittaa ja koittaa, toisinaan: elokuvan iljettävin sadisti joutuu huumeita tutkailevan vankilaelokuvan Keskiyön pikajunan vasikan roolinsa kautta episodielokuvaan Night on Earthja papinkaapuun, ja kohtaa loppunsa kursailematta ripittäytyvän taksisuharin kyydissä. Kuski intoutuu kertomaan seksuaalisista mieltymyksistään, ja häntähän näytteli ryöpsyävästi Roberto Benigni, joka teki mm. keskitysleirikomediaa. Katsoja on kuin kutoja joka liittää yhteen teemoja tai symboleja, suuria merkityksiä, ja hakee itseään persoonien, naamioiden kautta.
Pienellä paikkakunnalla näytetään vain yksi elokuva pär viikko, ja lomien aikaan ei niinkään usein. Valitun filmin on pakko olla mainstreamia, ja ahtaan itseni katsomaan Äideistä parhain – tuota Kairossakin palkittua elokuvaa Ruotsiin sijoitetuista sotalasten kohtalosta, sekä seikkailua ja todellisuuspakoa tarjoavaa palkitsematonta uusinta Zorron tarinaa. Ensin mainittua rainaa tulivat katsomaan suuret ikäluokat kaukaa periferian keskipisteestäkin, koska se koskettaa, on yhtä lailla uniikkia ja jaettavissa, kuten surukin. Zorrossa suurin yleisö on nuoret pojat, joille elokuva oli puoliksi tarkoitettukin, ja heidän reaktioista näin, mikä jipoista toimii.
Ei ole pitkäkään aika siitä, kun Pekka Puupää elokuvia näytettiin harvakseltaan kansantaloilla pikkukylissä, ja taisi Severi Suhonen ja Eemeli myös livenä vierailla paikkakunnilla. Tämä oli aikaa jolloin kaikilla ei ollut televisiota. Raskasta työtä tekevä kansa kaipasi harvoina vapaahetkinään rillumareita. Toisaalta - kuulin tarinan kun esivanhemmat menivät ensimmäistä kertaa vasta keksittyihin elokuviin, ja pelkäsivät kun luulivat, että filmin tapahtumat tapahtuivat oikeasti, kuten näytelmässä. Näin vain Helsingissä.
Suomalainen elokuva liehuttaa merirosvolippu korkealla, taannoin top10:ssä oli vähintään seitsemän kovaa kotimaista elokuvaa, alalta kuin alalta. Ja mediassa ihmetellään, miksi ihmiset eivät enää käy elokuvissa. Mutta kaltaiseni nälkäintellektuelli jonka vuosiansiot ovat 20 euroa, ja joskus ei niinkään korkeat, miettii kyllä, meneekö viikonlopuksi elokuviin, vai ostaako lipun hinnalla ruokaa viikonlopuksi ja lainaa kirjastosta ilmaiseksi videon. Kovin sosiaalistahan se ei ole. Mutta mitä sosiaalista pimeässä elokuvasalissa on? Kerran katsoin harvinaista espanjalaista uutta tuotantoa - elokuvayleisö koostui lisäkseni kahdesta perverssistä, jotka ilmeisesti eksyivät väärään kuvaan. Kirjastossa on tietysti valtavirtaa, taide-elokuvaa ja höttöä, kuten elämässäkin. Siellä taatusti on joku Chaplin, Jane Campion, Hitchcock, Mefisto, Bergman, Rakkautta & anarkiaa, Fritz Lang, tai Rauta-aikaodottamassa väliaikaista kotia. Sääli, ettei lainaaja käsittele elokuvia konservaattorin hansikkain. Elokuvalipun hinnalla voi löytää alekorista klonien parikin filmiä, kuten nyt viimeksi aimo annos Dario Argentoa. Elokuvan vuokrahinnalla voi ostaa rainan, ja jos se ei tuota stendhalin syndroomaa ja saa sinua sekaisin ekstaattisesta nautinnosta, niin sen voi myydä eteenpäin, ja ostaa vaikka ruokaa. Keräilijä-metsästäjänä [kasvissyöjänä] kiintoisan elokuvan alekorista löytämällä on osa vaistomaista kilpailua, ehtimistä ensin, kuten Edward II; ja Ruotsista löysin alkuperäisiä Ringuelokuvia alle kahdella eurolla pär kappale.
Haluammeko olla tirkistelijöitä, sitten?
Elokuvan metsästyksen historiaan kuuluu myös läheltä piti -tilanteet, niin ikään Italiassa, mutta eri reissulla, kokoonpanolla ja eri kaupungissa, yritämme löytää Fellinin asuntoa, turhaan. Ohjaajamestari eli vielä silloin. Löysimme kyllä korttelin, mutta Fellinin koti tuntui kadonneen - kuin pahvinen rekvisiitta La Dolce Vita elokuvan kuvausten jälkeen. Tosielämä muuttui fellinismiksi kun seisahdimme hotellin eteen, josta ampaisi kyborgin kaunis Kyle McLaghlan ulos - hän oli kuumaa tavaraa sarjasta Twin Peaks. Ja paparazzit ja vespat pörräsivät heidän ympärillään.
Katsoja jollain tasolla huumattuna ja hypnotisoituna luulee näyttelijän roolihahmoa oikeaksi ihmiseksi, ja minulla kesti pitkään ennen kuin tunnistin näyttelijä Rhys Ifansin kirpputorilla - kun hänellä oli vaatteet päällä. Kun herra on [vakavissa] elokuvissaan (Human Nature, Notting Hill) au naturel, milteipä kelteisillään, ja tukka sekaisin - kuin laihialaisella uuniluudalla. Sitten näen ihmisvilinässä toisen tutun hahmon, ja yritän miettiä, kuka ihme näyttelijä hän oli, ja mistä näytelmästä. Ai niin, tietysti, se vanhan koulukunnan penisorigamien "vääntelijä" jota myös oli vaikea tunnistaa pukeissa tai ainakin ilman viittaa. Mutta oliko hän näyttelijä? Noh, kyllähän hän näytteli jotain.
Toisinaan katsoja haluaa elää itse nauttimansa elokuvan, esimerkiksi matkustamalla samassa bussissa (jossa sähköinen kohtaaminen tapahtuu) kuin Katkera kuu rainassa. Ajallisesti Thelma & Louise elokuvan jälkeen kruisailemme naapurimaahan autolla - kuinka seksistisesti rekkamiehet käyttäytyvätkään. Sitten istun suurkaupungissa, punaisessa avoautossa, hiukset auki, ja muistelen elokuvassa soinutta Marianne Faithfullin biisiä, jossa päähenkilö ei ole koskaan ajanut Pariisin läpi... Marianne itse näytteli pääosaa erään lempikirjani Tyttö ja moottoripyörä filmatisoinnissa, sekä Todella Upeeta sarjassa hän oli kerran Jumala.
Leffafanaatikko ylittää meret ja mantereet vain nähdäkseen aidon Norman Batesin äiteen - mutta muumio onkin restauroitavana! Ja paradoksaalista kyllä: elävien kuvien ahmija näkee, kun Näkymätömän mies istuu junavaunussa kera pullean Hitchcockin ja korpin. Tarvitaanko oheiskrääsää? Minulla oli kerran upea pitkähihainen Tappajaha i-pusero. Missäköhän se on nyt?
Menimme Sodankylään filmifestivaaleille, liekö olleet järjestyksessä toiset järjestetyt, ja näimme ikimuistoisen, anarkistisen elokuvan Sweet Movie. Paul Schrader näytti aivan normaalilta ihmiseltä, ja pettyneenä menimme katsomaan hänen versiotaan filmistä Kissaihmisiä. Mutta vähiten suuri pettymykseni, siis suurin elokuvanautintoni Prinsessa Ruususen jälkeen oli Alien. En suinkaan silloin, yli neljännesvuosisata sitten saanut nähdä tuota lapsilta kiellettyä elokuvaa, vaan kuulin siitä. Olimme kuin leirinuotiolla, ja jollain konstilla toverini oli nähnyt filmin, ja kuvasi klaustrofobiaa, hirviötä, ahtaita tiloja, avaruutta ja takaa-ajoa niin eläytyen, että pelkäsin viikkoja.
Näin myöhemmin mietin, oliko toverini edes nähnyt filmiä, vai keksinyt itse...
* * * *
Jemina Staalo - Elokuvakolumni 2/2:
Vidiootti alastomalle lounaalle
eli Miten tulla elokuvaohjaajaksi? -pikadogma
[p]aloittelijan opas
Räiskyvän addiktioiva ja haukuttu goottielokuva Van Helsing kierrätti surutta hirviöt ja eksentriset maailmanpelastajat kaksintaisteluun - taas kerran. Mutta valkokankaan pelottavimmat viholliset ja pahat pojat ovatkin epäherrasmiesmäisesti käyttäytyvät Uskomattomat erikoistehosteet; nykyään suuruudenhullut visiot [ Herrasmiesliiga, Matrix, Taru sormusten herrasta, Muumio, Blade, Spiderman, Star Wars] ovat epäaitoa sarjakuva-animaatio-peliä. Näyttelijä huitoo yksin valokeppi kädessään ja takanaan sähkönsininen kangas jolle tussitaiteilijat piirtävät fantasiaelokuvan - kuvausten jälkeen. Onko elävä kuva ja oikea näytteleminen kuollut Marlon Brandon mukana?
Mielikuvitukselliset romaanit muuttuvat filmeiksi epäonnistuen [ Alaston lounas; Mustanaamio ]tai onnistuen [ Crash; Pikku naisia; Fahrenheit 451; Olemisen sietämätön keveys ]. Joskus alkuperäistä romaania on vaikea löytää valmiista elokuvasta [ Odysseuksen innoittama Coenin veljesten Voi veljet,missä lienet? ]. Kiinnostavalla taidemuodolla on tasoja jotka risteilevät eri merkityksissä, ajassa, tilassa ja historiassa kuten romaani/elokuva Tunnit, jossa kirjallisuuden uudistaja Virginia Woolf tupakoi, kirjoittaa ja yrittää elää; Sally Potterin Orlandoon huikea esimerkki metamorfoosista. Peter Greenawayn elokuvat jaettuine kuva-alueineen ja -arvoituksineen lähentelivät jo cd ROMIA ja ennakoivat DVD -formaattia: miksi filmin pitäisi pitää sisällään vain yhden elokuvan, alusta loppuun asti pysähtymättömän nauhan, johon katsoja ei saisi vaikuttaa? Kaiken huipuksi hän palaa alkuun, kalligrafiaan, kirjoituksen pyhään taitoon - kun arkkina on pelkkä ihmisiho [ Pillow Book ].
Valkokankaan mediaseksikäs, valmiiksi naurettu, pureskeltu ja oksennettu maailma kiehtoo. Mutta me tarvitsemme kapinallisia. Miten sitten tulla anarkistiseksi ohjaajaksi? Se ei ole helppoa: elämässä ja elokuvateossa on tehtävä uhrauksia: Robert Rodriguez toimi tabufirmojen koekaniinina rahoittaakseen visioitaan. Tai mene pukiksi kaalimaalle - duuniin videovuokraamoon.
Riippumattomaksi ohjaajaksi tullee hyviä ja huonoja independent -rainoja katsomalla. Tai kävele rohkeasti ulos suureen maailmaan [ Tervetuloa Mr Chance ], ota sääriluu aseeksi [ Avaruusseikkailu 2001; Zoolander ] ja etsi Amerikan Pervon, John Watersin elokuva Cecil B Demented[ lukihöiriöinen versio ohjaaja Cecil B. De Millestä? ]. Bongaa leffasta anarkisti-ohjaajien nimiä joita on tatuoitu sekopäisten päähenkilöiden käsivarsiin Fassbinderistä [Maria Braunin avioliitto; Lili Marleen; Veronika Vossin kaipuu ] Premingeriin [ Kultainen käsivarsi; Erään murhan anatomia ].
Watersin vanha Super 8:lla kuvattu kengännauhabudjetin underground-tuotanto on rajoittamatonta tabujen rikkomista - vuosia ennen törky-tvtä, jackasseja ja jerryspringereitä. Tai palaa tulevaisuuteen 80-luvulle ja nauti videoista [ Texas Chainsaw Massacre ]: kopioidun kuvan "taso" lähenee jo öljyvärimaalausta. Uhkaava tunnelma, sensuurin puute ja oma mielikuvitus nostaa pelkokerrointa pimeän ruudun edessä; hä hää, sensuroijat ja leomellerit, hei me turmellutaan! Elokuvakerhoissa näet nörttejä, avantgardisteja ja hengenheimolaisiasi ja ennen kaikkea riehakkaita filmejä [ Tyttö nimeltä Cebe; Sid & Nancy; Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen; Dark City; Pii ].
Hyvä ohjaaja sämplää musiikin elokuvan tunnelmaan yks yhteen dj:nä kuten Tarantino, Almodovar, Danny Boyle sekä kaikki sovinnaisuuden ja banaaliuden rajat ylittänyt & alittanut Luz Bahrman [ Moulin Rouge ]. Tsekkaa visionaarit joilla on oma hovisäveltäjänsä [ Fellini & Nino Rota, Tim Burton & Danny Elfman ]. Tai tee kuten Carpenter: ohjaa ja sävellä itse oma elokuvasi.
Aito mykkäfilmi [ josta puuttuu pianonpimputuskin ] pelottaa elokuvateatterissa, kuten F. W. Murnaun legendaarinenNosferatu, josta myös sadistinen sekopää, näyttelijöiltään kaiken vaativa ja ympäristöä rasittava Werner Herzog [ Nosferatu, 1980] ja Marilyn Mansonin videoiden ohjaaja E. Elias Merhige [ Shadow of the Vampire, 2000 ] tekivät versionsa. Tee vaikuttava mustavalkofilmi: löydä 1940-luvun mustan elokuvan film noir -kliseet [Auringonlaskun katu; Nainen ilman omaatuntoa ] sekä 1930-luvun oikeaoppinen, puhdas kauhu [ I walked with a zombie; Bride of Frankenstein ]ja saksalainen ekspressionismi [ Tohtori Caligarin kabinetti ] , joka häiriintyneen vääristyneine kulisseineen enteili synkästi hitlerin diktatuuria ]. Luo väriloisto katsottuasi Hero; Cherbourgin sateenvarjot; Kokki, varas, vaimo ja rakastaja.
Katsomisella ei ole tarkoitus plagioida ellet tee parodiaa housut nilkoissa á la Mel Brooks [ Ollako vai eikö olla sekäpoikkeuksellinen mykkäelokuva Pähkähullujen paratiisi, jossa ainoana repliikkinä kuulu miimikko sanoo: ei.] vaan ohjata edeltäjäsi suohon. Syö filmikelasi, Cronenberg! [ eXistenZ; Kärpänen ], sekä te: Tod Browning [ Freaks – kummajaiset ], Truffaut [ Jules ja Jim; Morsian pukeutui mustaan ], Lynch [ Elefanttimies; Blue Velvet – ja sinisempi oli yö ], Polanski [ Rosemaryn painajainen; Yhdeksäs portti; Vampyyrintappajat ] Dusan Makavejev [ Sweet Movie ], ja Pasolini [ Oidipus; Medea, Saló eli Sodoman 120 päivää ].
Mistä tunnet sä, et ystävän, vaan yhteiskunnan vihollisen / palvelijan numero yksi eli auteur -leimatun ohjaajaneron? Juokse, Lola, juokse karkuun liian pönkeää egoa? Älä suinkaan, sillä loppujen lopuksi ohjaaja ohjaa yleisölle, oli kyseessä hätkähdyttäminen, miellyttäminen, todellisuuspako tai muistutus historian julmuudesta. Ohjaajalla ei ole varaa ohjata "pöytälaatikkoon", piiloon. Täydellinen elokuva saa viisi tähteä, tyhjänpäiväinen löpsyttely yhden tähden, ja siitä alaspäin mentäessä voi jo puhua minkä tähden?! -elokuvista. Elokuvat luovat uusia myyttejä, ja tonkivat antiikin mytologian sylttytehtaalla: Siiri Angerkosken kaulin, Ingrid Bergmanin popliinitakki ja huopahattu, Thelma & Louisen bäng bäng pakomatka, Kummisedänhevosenpää peiton alla, Psykon suihkukohtaus kirkuvine viuluineen ja suklaakastikkeen [~ veren] valuminen viemärin syövereihin, Uhrilampaiden kannibaali-Hannibalin pavut, ties kenen maksa ja chianti -illallinen, Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinin portaat verilöylyn keskellä, ja Viimeinen tango Pariisissa -teoksen margariinipurkki ovat kaikki paljon kopioituja, ja parodioituja gageja ja kekkulointia - puhumattakaan Sinisen enkelin Marlene Dietrichin sukkanauhoista.
Kaikki me emme mahtuneet istumaan kanoottiin Sam Fullerin ja Peter von Baghin kera koskessa laskien Sodankylän filmifestivaaleille. Sääli. Kohokohtana itselleni siellä sääskien seassa yöttömässä yössä oli nähdä Taksikuskin käsikirjoittaja Paul Schrader [ American Gigolo, Muukalaisia Venetsiassa ].
Sukupuolirooleilla leikittely, ristiinpukeutuminen ja drag show ovat näyttäviä komedian aiheita [ Piukat paikat; Tootsie – lyömätön lyyli; Priscilla – erämaan kuningatar; Victor/Victoria ]. Elokuvataide ei ole niin seksistinen luovuuden laji kuten kotim. kirjallisuus, esimerkkeinä: Female perversions on erinomainen, kiistanalainen, provokatiivinen sekä leikittelevän harhaanjohtava filmi; äkkiväärä ja kategorioista vähät välittävä ohjaaja Kathryn Bigelow yllättää joka elokuvallaan: Strange Days oli tieteisfantasian alalajin kyberpunkin kolkko, apokalyptinen helmi; Jane Campion yhdistää indien [ Sweetie ] sekä Oscarilla palkitun suuren budjetin, täydellisen Pianon; Mary Harronin tappavan tyylikäs Amerikan Psyko ja veikeä I shot Andy Warhol tutustuttaa toiselta kantilta anarkiaan; ja Susan Sedelmanin Desperately seeking Susan on erinomainen 1980-luvun kuvaus. Muista myös ohjaajat: Margarethe von Trotta, Agnès Varda, Virginie Despentes, Catherine Breillat, Patty Jenkins. Liian vieraskielistä? Ulkomaan elävälle esittäisin Suomi-filmit: Auli Mantilan Neitoperho, Jarvan Loma, Mollbergin Maa on syntinen laulu ja Siunattu hulluus, Perttu Lepän Pitkä kuuma kesä, Kaisa Rastimon Kuinka katosin karkkimaahan, Pekka Lehdon The Real McCoy, sekä minkä tahansa jakson sarjoista Tankki täyteen ja Kumman kaa.
Hätkähdyttävä Mirjami Kuosmanen näytteli ja käsikirjoitti yhdessä miehensä Erik Blombergin kanssa mm Valkoisen peuran. Tosielämässä, sängyssä, keskellä yötä Mirjamin nauru raikaa hurjana. Säikähtänyt Erik luulee tämän tulleen hulluksi. Ei, vaan arktinen femme fatale keksi: hänestä tulee porovampyyri. Mirjami oli noita, joka sai kaiken haluamansa; varsin hyvä co-worker ja puoliso. Joten katso filmi elokuvan tekemisestä [ Amerikkalainen yö; Irma Vep; Kamera käy ]: kaikista tärkein on toimiva yhteistyö. There is no business like show business lauloi työläinen lapioidessaan elefantinpaskaa - sanoi Blake Edwards, joka extremeduudsonoili Oscareissa kaahaten rullatuolissa paketoitu koipi suorana sojottaen kulisseista läpi että pärähti. Pystejä jaettiin vihdoin oikealle, turkkalaisen sadistiselle roolisuoritukselle: Charlize Theron ansaitsi sen vimmatusta, demonisesta metamorfoosistaan [ Monster ]. Lina Wertmüllerin Rakkautta ja anarkiaa -elokuvasta kopsattiin messevät festivaalit valtavirrasta poikkeaville leffoille [ Pane mua; Fear X, Vapaamieliset ]. Elokuva-arkistot ja filmiliikkeet auttavat friikkiä hädässä: Christopher Lee [ karismaattisin tapaamani Dracula, Muumio, Rasputin ] saapui kunniavieraaksi elokuviensa kavalkadiin, joka kesti hämärästä aamun koittoon saakka.
Maailman huonoimman elokuvan [ Plan 9 From Outer Space ] tekijän Ed Woodin muistelo on ehdoton lukupaketti! Tai satsaa niukkaeleiseen laatuun: o[s]ta itsellesi John Cassavetes [ Aviomiehiä; Gloria ], Kaurismäen Mika [ Zombie ja Kummitusjuna; L.A. Without a Map ], Kaurismäen Aki [I Hired a Contract Killer; Boheemielämää ], Wim Wenders [ Paris, Texas; Berliinin taivaan alla ] ja Jim Jarmusch [ Night on Earth joka sisältää yhden elokuvahistorian hauskimmista kohtauksista: kaoottisessa roomalaisessa ruuhkassa pappia viedään taksissa, ja suupaltti suhari - keskitysleiristä komediaa vääntänyt Roberto Benigni - intoutuu ripittäytymään seksuaalista kokemuksistaan kesäkurpitsasta määkivämpään suuntaan takapenkin kauhistuneelle papille [ Paolo Bonacelli ] joka on yksi Sodoman 120 päivää elokuvan vastenmielisimmistä sadisteista: mukavaa että paha saa palkkansa; episodeissa on mukana myös Pellonpää, Winona Ryder, Kari Väänänen ].
Italialainen neorealismi on tutustumisen arvoinen [Maa järisee; Riivaajat; Polkupyörävaras], vai onko intohimosi hämärä kohde surrealismi á la Buñuelin Päiväperho? Ennen kaikkea filkan toljotus on yhteistä huvia - kerran "leikimme" Ghostbusters - haamujengiä: eräs filmi-fanaatikko nappasi seinältä vaahtosammuttimen haamunkeräys-kojeeksi ja skannasi sen letkulla ympäristöä tarkkana mahdollisia aaveita hakien. Me seurasimme perässä. Terveisiä, jos tunnistat itsesi…
Tai jos haluat olla aikuinen: tee mieletön käsikirjoitus ja sekoita valmiit postmodernit konseptit: aika, genret eli lajityypit, ja tarina á la Tarantino. Katso aikaansa edellä olevia filmejä: Takaikkuna, Trainspotting, Kill Bill vol 1, Metropolis, 28 päivää myöhemmin, Videodrome, Blade Runnerja Unelmien sielunmessu [ filmatisointi beat-heebo Hubert Selby Jr.n romaanista, hän kirjoitti elokuvan käsikirjoituksenkin; DVDn ekstroissa on Selbyn itseironinen, harvinainen haastattelu - viimeinen lajissaan? ].
Tee ajoitukseltaan nappiin osuvaa slapstickiä, burleskia komediaa & screwballia ääripäinään Marx veljesten farssimainen absurdi kohellus [ Ilta oopperassa; Päivä sirkuksessa ] ja Katharine Hepburnen intellektuellit roolit, tahi hirtehisen mustaa huumoria [ Toisen kerroksen lauluja; Rumat, likaiset ja ilkeät; Tyttö nimeltä Nikita ], joka taittuu splatteriksi eli kieli poskella tehtyyn veren ja suolenpätkien kanssa läträilyyn [ Evil Dead, Night of the Living Dead ] joka voi symboloida hullun nykyajan pinnallisuuden ja kulutushysterian kritiikiksi; huumorilla on paikkansa ja tilauksensa sielussa ja historiassa. Jos Hollywood tympii mene osittain Bollywoodiin [ Monsoon wedding ]. Tarjolla on myös musikaalia [ The Rocky Horror Picture Show; Cabaret; Dancer in the Dark ], kauhua [ Others; Uhrijuhla ] ja dogmaa [ Idiootit; Juhlat ]; kameleontti Nicole Kidman tekee niitä kaikkia. Erinomaisesti leikattu ja nokkelasti lavastettu romanttinen komedia voi myös antaa nautintoa [ Vähät rakkaudesta ]. Raina voi myös yllättää totaalisesti [ Crying game; Memento, Identity, Kuudes aisti, Others ] tai paljastaa juonen jo nimessään [I married a monster from outer space; Rita Hayworth - avain pakoon; Lapsi syö soppaa ]. Joskus filmistä ei tajua höykäsen pölähtävää muu kuin ohjaaja itse [ Strangeland; Lentävät luupäät ].
Andy Warhol ei tarvinnut käsikirjoituksia Tehtaallaan eikä Jim Morrisonkaan elokuvaa opiskellessaan. Kirjoita, ohjaa ja näyttele itse kuten Chaplin [ Ritari Siniparta ] ja Woody Allen [ Bananas - minä ja vallankumous ] - kukapa sen tekisi parhaimmin, paitsi Fiennesien näyttelevät, ohjaavat ja jopa säveltävät sisarukset. Tai ole kuten Vincent Gallo joka modernina renessanssi-nerona breikkaa, skeittaa, rockaa, rollaa, maalaa, poseeraa, näyttelee, ohjaa ja käsikirjoittaa. Huh huh. Enkä nyt puhu vain herran mehukkaasta ulkomuodosta ;D
*
JeminaStaalo:
MatkapakiNoita
*
Jemina Staalo:
Minä matkustaa ajassa ja unelmissa
( julkaistu Elämäntarina -lehdessä ja netissä 2004)

Matkustaminen omaan itseensä ja juuriinsa voi tapahtua vaikkapa maitokaupan jauho- ja ryynihyllyn kautta, jossa kymmeniä vuosia vanhat merkit pysyvät samanlaisina, ja miksipä niiden pitäisi muuttua? Ne kertovat lähiseudun tarinaa, pysyykö mylly kylässä? Kannattaako pisnes? Menetetäänkö kaikki oma, luova ja omin käsin tehty suurille massalaitoksille ja ylikansallisille epäeettisille merkeille, joille mikään ei ole pyhää, ei edes ihmiselämä.
Pelottavaa on myös matka uuteen ulottuvuuteen. Olen arvostelemassa L. Onervan runokokoelmaa Siivet, eikä sitä voi lukea ajattelematta Onervaa boheemina naisena ja varsin tuotteliaana, luovana runoilijana, joka vasten tahtoaan suljettiin mielisairaalaan. Jane Campionin elokuva An Angel on my table kertoo kirjailija Janet Framesta, joka myös suljetaan vastentahtoisesti mielisairaalaan ja julistetaan tutkimatta skitsofreenikoksi, vaikkei Frame ole sairas. Hän on vain ujo nainen, joka haluaa kirjoittaa ja matkustaa. Sylvia Plathin erinomainen Lasikellon alla on yksi matka, samoin Virginia Woolfin tuotanto. Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän on klassikko, niin hyvässä kuin pahassa. Matka mieleen pelottaa - oli kyseessä sitten LSD tai vastaava huumehörhyinen matka tyyliin Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa tai Trainspotting, Matkalla, Easy Rider. Avasivatko napit parempia reittejä, sfäärejä? Eikö silloin kaikki ollut valheellista, manipuloitua kuten virtuaalimatkustuksessa? Myös virtuaalinen matka on aikansa elänyt kokemus. Voiko enää matkustaa sekä eettisesti että ekologisesti oikein muualla kuin nojatuolissa? Aloitetaan matkan suunnittelu. Mitä matkalta haluaa? Matka pitää olla rehellisesti oman unelman näköinen; Pelle Miljoonan Kuuba on erilainen kuin Folke Westin tai Urpo Leppäsen. Keskitysleirikierrosta ei kantsisi markkinoida romanttiseksi.

Millainen on unelmien matka?
Se on unelmaa, fantasiaa, nautinto, pakkomielle. Tiedä häntä - itse matkustaminen on sietämätöntä pisteestä a pisteeseen b siirtymistä, vaikka matkatavarat matkaavat pisteeseen c. Mutta extremenä ja hassunhauskana kokemuksena matkailu on stressinsietotesti vailla vertaa. Vauhdikkuus, tapahtumarikkaus ja seikkailu sinänsä ovat kiinnostavia elementtejä missä tahansa tosi-tv:ssä, jossa selviydytään ties missä paratiisisaarilla. Väen vängällä ihmiset haluavat tunkea rajojen yli eksoottisiin maihin, viidakkoihin, tundrille ja saariin, joissa ei ole yhtään turistia. Matkustaja itse ei siis tunne olevansa turisti. Matkoista kerrottaessa on ehdottomasti muistettava kertoa myös paikoista, joissa oli turisteja, valitettavasti. Tai paikoista, jotka turistit olivat pilanneet.

Reppumatkustaminen on siis imperialismin ja alkuperäisen kulttuurin tuhoamisen uusi muoto, mutta harva sitä itsestään uskaltaa sanoa. The Beach -elokuva/romaani kertoo eräänlaisen reppumatkalaisen tarinan, jossa nykyaika kohtaa Kymmenen pientä neekeripoikaa, Kärpästen herran ja ties mitä muita tuttuja Robinson -myyttejä. Paratiisi on kadotettu, menetetty, koska aina löytyy uusia pölkkypäitä, jotka haluavat löytää "aarteen", koskemattomat atollit ja saaren, jossa voisi unohtaa teknologisen nykymaailman. Ja palautua vanhojen, oikeiden asioiden partaille, sillä loppupeleissä vain ne merkitsevät.
Puhutaanko sitten pehmeistä arvoista vai oikeista arvoista on jokaisen oma asia. Nimittäin Ranskassa katsoin sarjaa, jossa perhe vietti kivikautista elämää. Vai olikohan se keskiaikaista? Aika primitiivistä kylläkin: ei silmälaseja, ei ensi-iltaelokuvia, ei hammastahnaa, ei koripallotossuja, ei sarjakuvia, ei limpsapulloja, ei kännyköitä, ei radiota, ei lehtiä, ei mitään. Mutta ei myöskään deadlineja, jonottamista, taloyhtiönkokouksia, apurahalautakuntien metsästämistä eikä veroilmoitusten tekoa. Ihana vapaus.
Huimin matka olisi varmaan avaruusmatka. Jos se ei elämän aikana toteudu, niin ainahan voi myydä tuhkansa, ostaa "taivaspaikkansa" ja päästää entinen tomumaja kellumaan satelliitissa tai vastaavassa kapsilossa avaruudessa kunnon beatnikin ja taiteilijan tavoin. Silloin voi itse kellua avaruudessa ikuisuuksia. Kyllästyttääkö?

Terrorismin uhka hiljensi matkustamisen halua. Senhän sanoo järkikin. Nähdä Napoli ja kuolla? Nykyajan ihmisille ei vain riitä Napoli. Ei, nykyään on ainoa turvallinen (vaikkakin sikakallis) tapa matkustaa ristiin rastiin Suomea. Tai olla puutarhassa, varjossa lehmusten tuoksuessa, jääteetä juoden ja lukea George Sandin, Pirkko Lindbergin, Waltarin, Jörn Donnerin tai Päivi Alasalmen matkakirjoja. Televisio saisi näyttää lisää Totti Carlanderin nostalgisia kaitafilmejä mm. 50-luvun Italiasta: nauhalla herra innostuu kiihkeästi puhumaan epäsuomalaisittain barokkimaisella, rönsyilevällä tavalla matkakohteistaan. Sitähän matkat ovat - huimaavia, eksentrisiä, ekspressiivisiä kokemuksia, jotka voi aistia joka aistilla - syöden, juoden, tanssien, kuunnellen, uiden, katsoen, valokuvaten, sukeltaen - ja jotka voi kirjoittaa muistiin paikan päältä ostettuun kauniiseen muistikirjaan.

Tai ainahan voi sadepäivinä tanssia alasti ulkona tai sisällä kääriytyä huopaan ja avata tv. Sillä moderni agenttisarja Alias on kiihkeäsykkeinen, teknorytminen, nopeasti leikattu, hengästyttävä urbaani postmoderni parodia, jossa matkataan kaupungista toiseen saumattomasti. Ihmiset eivät revi pelihousujaan eivätkä kiroa matkustaessaan, lippua varatessaan taikka jonottaessaan väärässä paikassa. Päähenkilö on nuori nainen Sydney (jonka nimikin on kiehtova kaupunki), joka vaihtaa peruukkia & kostyymiä salaa agentoiden, vaikka hänen pitäisi olla vain opiskelija. Kaupungit, joissa häthätää piipahdetaan, ovat mielenkiintoisia (mm. Helsinki, josta näkyy sekunnin verran autenttista kuvaa Kauppatorilta tai jostain). Sarjan alkua markkinoitiin tv-kanava Nelosella tuotteena, kuten seksikästä, kiehtovaa hiusväripakettia, joka muuttaa kaiken, tulevankin. Sydney esiteltiin itsenäisenä, vakavana naisena, joka kulkee omia polkujaan mielikuvituksellisissa vetimissä ja peruukeissa jatkuvasti persoonaansa ja luukkiansa muuttaen kuin antiikin jumalatar ja Queens of the Stoneage - vai oliko se Nirvanan jälkeinen Foo Fighthers, joka soi taustalla täysillä. Sittemmin taustalla taisi soida aikuisille suunniteltua Didon tunnelmointia, ja kuvassa Sydney strippasi. Tämä vastenmielinen markkinointi ei iskenyt naisiin, ja sarjan seuraamiseni lopahti, vaikka Sydney-typykkä käyttää miehiä hyväkseen ns. naisellisilla aseillaan ja kung fu -potkuillaan rasittavassa kaksoisagentin virassaan. Hän on uuden, modernin naisen perikuva: vakavailmeinen suorittaja, joka osaa idän taistelulajit ja pukeutuu nätteihin vaatteisiin ja nesessääriin, mutta hänen tärkein tehtävänsä on pelastaa maailma.

Kolmantena vaaran elementtinä Alias-soppaan otettiin todellinen Femme Fatale eli paha tyttö Skandinaviasta: Lena Olin, joka esittää Sydneyn äitiä Irinaa, ja vielä venäläistä sellaista. Onko kylmä sota tosiaan loppunut? Hän astuu piikkikoroilla helposti pahan äitipuolen ja noidan alati kiinnostavaan arkkityyppiin, joka on pidettävä kaltereitten takana. Hän nauraa häikäilemättömänä vamppina kummallisen käsiproteesin kera sadistisessa Romeo is bleeding, palvoo Saatanaa elokuvassa Yhdeksäs portti, ja onhan hän tuttu jo maukkaassa Milan Kunderan romaanista tehdyssä Olemisen sietämätön keveys -elokuvassa knallihattu päässä. Mutta Aliasissa Irina pukeutuu myös muodinmukaisesti armeijamallisiin reisitaskuhousuihin, jotka ovat tietenkin matalaa lannemallia ja sulautuvat kiistatta maastoon. Kunnes hän hyppää kyytiin ja karkaa. Helikopterit pörrää kaukaisuuteen, ja Aatamit jäävät haukkomaan henkeä kuivalle maalle. Eeva has left the building.

Sarjassa matkustaminen on raivostuttavan helppoa, siinä ei opetella varauloskäyntiaukkoja eikä kinata lentolounaasta, ei tapeta rotan kokoisia torakoita, ei etsitä aurinkorasvaa, jossa olisi tarpeeksi paljon kertoimia eikä aloiteta malarialääkkeiden syöntiä. Hotellihuoneeseen ei unohdeta edes sormenjälkiä. Ihmiset eivät joudu kyykkimään eivätkä ottamaan salmonellatestiä kaukomatkan jälkeen, eikä heitä muutenkaan nöyryytetä. Paljoa.
Eikä näille kyborgin kaltaisille ihmisille nouse edes hiki pintaan. Paitsi silloin, kun he yrittävät murtautua sisään johonkin valtion tietokoneeseen.
Tai purkavat pommia.
* * *
Bonusraitana / Bonustrack only in Finnish - The true meaning of JOULU:
Taalon joulukapina, kinapakina,
herrojen jouluna, talonpojan kekrinä,
meän festinä
Joulun aito merkitys on näinä turhan melskeen vuosisatoina kadonnut! Sillä joulu on ikivanha pakanoiden keskitalven juhla, jossa on aika pysähtyä ja katsoa tulevaan, valoisampaan aikaan. Esiäitiemme ja -isiemme alkuperäinen joulu oli auringon syntymäpäivä - talvipäivän seisauksen jälkeen. Pohjoismaisissa ja saamelaisissa aurinkoa palvovissa alkuperäisuskonnoissa ja mytologioissa kunnioitettiin joulun aikaa ja taikaa. Tämä juhla runsaine ruokineen ja juomineen on omaksuttu syksyisestä sadonkorjuun juhlasta kekristä, jolloin pitikin syödä ja juoda ylettömästi - nauttia kerrankin oman maan antimista syystöiden jälkeen. Mitä enemmän mässäili sitä parempi sato tuli.
Joulu tulla jolkottaa
Mistä sanat joulu ja juhla tulivat? Germaanien jehwla, nykyruotsin & saksan jul, muinaisruotsin jól, ja norjan jol tarkoittavat juhlaa - skandinaavien Yule oli 22.12. vietettävä talvipäivänseisauksen, valon ja kevään toivon juhla, kuten babylonialainen Zagmuk ja kelttien keskitalven juhla. Lähellä on myös hjul = kehä, pyörä, auringonkehrä, vuosiympyrä.
*
Nykyisin jouluna poltetaan kynttilöitä kuten muinaisessa roomalaisessa Saturnalia -juhlassa: juhlitaan valon voittoa pimeydestä! Silloin roomalaiset kylästelivät, antoivat lahjoja ja leipoivat possun muotoisia leivonnaisia. Karkki ei ollut silloinkaan tuntematon käsite, vaan tulevan makean elämän symboli - la dolce vita! Saturnaliaa juhlittiin 17.–23.12. kunnioittaen maanviljelyksen ja kylvön jumalaa Saturnusta, jonka temppelissä säilytettiin valtion rahastoa. Ei siis mikään ihme, että nykyinen hallitsijamme presidentti Tarja Halonen viettää syntymäpäiviä 24.12. - onnea vaan rutkasti! Italialaisen kansanteatterin juuret perustuvat saturnalian jatkoihin. Latinan kielestä lainattu sana saturaatio tarkoittaa kylläisyyttä ja vaurautta; Saturnuksen aika oli onnellista aikaa - mikä Roomasta puhuttaessa on hyvinkin harvinaista. Suomessa joulu alkoi ennen muinoin 21.12. ja sitä kesti 7.1. tai peräti 13.1. asti.
*
Hampaat irvessä hankittu joulun aito henki?
Joulun aggressiivinen mainostaminen alkaa ikuisesti kilisevine kulkusineen nykyisin noin lokakuussa. Pikkujoulut ovat muuttuneet silmittömäksi örveltämiseksi, jossa voi päästää kaiken irti ja ilmoille, kun jokaisena muuna työpäivänä pitää olla persoonaton tunteeton perheetön nuhteeton hyökkäävä terve hillitty tuottava lojaali suorittaja. Ja niitä juhliahan riittää. Pikkujoulut muistuttavat karnevaalijuhlia siinä määrin, että silloinkin yhtenä päivänä vuodessa roolit meni nurin niskoin: narri nousi kuninkaan paikalle päiväksi hallitsemaan. Tosin narri menetti henkensä dagen efter. Pikkujoulunjuhlijatkin ovat seuraavana aamuna kuin kuolleita. Tai toivovat olevansa.
Ihminen voivottelee, ihmettelee ja naureskelee kovaan ääneen toista, joka on laittanut kystä kyllä oikean joulun: siivonnut, puunannut, leiponut, tampannut, kutonut, paistanut, ostanut, tilannut, hakenut, suunnitellut, näkenyt vaivaa. Mutta hyvin kelpaa hirisejöitten lentää valmiiseen pöytään sian lailla ahmien, sitten lahjat auki repien ja mussuttaen kälkättävänä kalkkunana alati jauhavista suupielistä, etteihän niitä lahjoja pitänyt ostaa. Jouluhöpötys menee helposti överiksi, ja naisen marttyyrius on kunniassa - ja hermot pinnalla. Aatto on kliimaksi jolloin kaiken on oltava valmiina, hiljaa ja suoritettu, vasta sitten on aikaa täydelliselle loppuun palamisille. Aikuisten huippuhetki on tietysti runsas jouluruoka, ja pellavaliinoilla olevat harvoin käytetyt, erikoislaatuisen kauniit astiat, pöytähopeat, böömiläiset kristallipikarit. Lapsille riemunkiljahduksia antaa joulupukin tulo: lahjojen saaminen. Ennen pehmeät yllätyksettömät sukkien muotoiset paketit aiheuttivat närää, kun paketissa olisi pitänyt olla Rubikin kuutioita, nallekarhun tikkunekkuja, hula hula -vanteita, teinimutanttininjakilpikonnia, munivia dinosauruksia, kamerakännyköitä ja prätkähiiriä - joulun tuotteistaminen on kasvanut ylenpalttisiin mittasuhteisiin. Lapsi on otollinen joulumarkkinoiden ryöstön kohde, koska helposti manipuloitavana hänellä ei ole vielä moraalia eikä tajua rahankäytöstä. Hän vain haluaa. Itse lihaisen hyllyvä, naurava joulupukkikin punanuttuineen on ylikansallisen riistäjäfirman tekemä mainos. Ennen Suomessa kävi laihempi, tummaanpukeutunut, vihamielinen, pelottava pukki joka risu kädessä kysyi onko kilttiä lapsia. Ei, hän ei ollut Vanhanen, Lipponen eikä Niinistö. Eurooppalainen pukkiperinne porskuttaa yhä: maaginen olkipukki lisäsi aiemmin hedemällisyyttä. Nyt olkipukki kerää vain pölyä peräkammarissa.
*
Joulu on kapitalistinen, rasittava stressinsietotilanne. Onneksi sen jälkeen alkaa uusi hysteria: uudenvuoden järjettömät lupaukset, alennusmyynyt ja dieetit. Joulu paljastaa ihmisen parhaimmat ja pahimmat piirteet. Suku kokoontuu yhteen pieniin tiloihin. Se on värien vilskettä: tonttulakin punaisten, omenoiden poskien, sahramin keltaisten pullapitkojen, kuusen vihreän, luumun syvän violetin sekä lumivallin, tomusokerin ja riiskryynipuuron valkoisen räiskettä. Ja makujen vilinää, höyryävän glögin, kanelin, tervan, vaniljatankojen, saunavihtojen, puolukan kirpeyden ja hyasintin huumaavaa tuoksua. Joulu on aistillista aikaa. Rubiininpunaset korut ja smaragdinvihreä lahjapaperi kimaltelevat kilpaa odottavien silmien kanssa - tuikkivien kynttilöiden suopeassa loisteessa. Se on ristiriitaista, runollista aikaa: satiinin viileys, saunan ja takkatulen lämpö, sametin upottava pehmeys. Pöydät notkuvat verenpunaisina hehkuvia joulutähtiä, sormia polttavia joulutorttuja, jalattomia pullaukkoja, ties minkämuotoisia piparkakkuja, itse tehdyssä sinapissa maistuu rommi, ja joulupuurosta on löydettävä manteli [ennen sinne piilotettiin porsliininukke ja voi onnetonta joka sen löysi!] Pohjoisen valkoinen joulu on traditio, se on hirnahtava, riemunkirjava paluu turvalliseen lapsuuteen: kun ulkona paukkuu tulipalopakkanen suljetaan ovi visusti kiinni: hyinen viima, Irakin, Israelin ja monen monen muun kansan turhat itsemurhapommit ja ilmaiskut eivät sinne kuulu ja kaukana pysyy myös tyhjänpäiväiset ja rikolliset kansanedustajat jotka nostavat palkkaansa vähintään 300 prosenttia. Joulu on ainoa hetki vuodessa jolloin kirveellä ei ole töitä - paitsi kuusenkaadossa. Muista: aidon joulukuusen tulee tuoksua. Sellaiselle jolle koira nostaa jalkaansa.
*
Aattona tv näyttää Disneyn animaatiokavalkaadia Kalle Anka med sina vänner - jo yli 35 vuoden ajan. Lasten joulu on Carl Larssonin, Martta Wendellin ja Rudolf Koivun piirtämää, nostalgista harmoniaa joka on joulun odotettu sanoma, sen henki. Yhteiskunnalliset ohjelmat kuten Vaahteramäen Eemeli opettavat: tuhmana ja ilkeänä, siis impulsiivisena & kekseliäänä lapsena pidetty ja kuritettu Eemeli on kuitenkin viaton lapsi, joka huomaa: kyläyhteisön hyljeksimät vaivaisukot ja -akat ovat nälässä. Eemelin kotona ruokaa on yllin kyllin niin miksei hän antaisi sitä köyhimmistä köyhimmille? Tuumasta toimeen. Toinen alati ajankohtainen satu eli opetus on viktoriaanisen ajan mestarin Charles Dickensin tunteisiin vetoava Jouluaatto jossa ilkeä orjapiiskuri Scrooge [nimi varastettu myös Roope Ankalle: Uncle Scrooge] vetää killinkinsä työläistensä selkänahoista armoa tuntematta. Tästäkö juontaa työpaikkojen antama joulu-bonus? Tätä kitupiikin tarinaa ryöstöviljellään alati populäärikulttuurissa: tv-sarja Melrose Placen joulujaksossa itsekäs rikas itarus Amanda vilustuu, ja näkee "painajaisia": menneen, nykyisen ja tulevan joulun henget. Tulevassa joulussa näytetään itaruksen hautajaisia - joihin ketään ei tule. Kepeimmissäkin joululauluissa rallatellaan: "Hetken kestää elämä / sekin synkkä ja ikävä".
*
Hei tonttu-ukko ja -akka, muista antaa itsellesikin lahja: rentoutuminen, ja unohda itkut ja markkinat. Ennen kaikkea joulu on aika jolloin saa hengähtää arkikiireistä - ennen kun valojuhla 2.2., ystävänpäivä, Eastre Ostra kevätpäiväntasaus eli pääsiäinen, hela eli vappu, juhannus eli Ukon juhla, leipäjuhla 2.8., elojuhla 21.-24.8., halloween eli samhain 31.10. ja kekri 1.-2.11. koittaa, jolloin kattaukset, kampaukset, kostyymit ja kotkotukset muuttuvat täysin, servieteistä ja kartiineista alkaen. Joulu ei sovi dementikoille - niin paljon on muistettavaa ja suunniteltavaa. Joulusuorittaja tempoilee, tuskailee ja painaa hiki pipossa kiillottaen kuin Tuhkimo jotta joulun henki tulisi, pysyisi. Ja tuleehan se ja yölläkin saa syödä oman maan antimia höystettynä eksotiikalla: smetanaa paksussa kurpitsakeitossa, puikkoja karpalohyytelön ja friteeratun lantun kera, unohtamatta melassilla maustettua bataattilaatikkoa, valkosipulisia avomaan kurkkuja, punajuuria ja hunajaista punakaalta, sitten lakkasorbettia, pähkinöitä, arabialaista maustekakkua, herukkamehua...
*
Jotta tulisi oikein hyvä kirjasato ;)
* * * * * *
JeminaStaalo:
MusiikkipakiNoita
Kolumni 1 / 2
Katri Helena - rotestilaulaja
"Kurjuutta pois ei sodilla saa"
Synkkäilijä-poppari (ja kova New York Dolls-fäni) Morrissey lauloi akustisen kitaran kanniskelun tarkoittavan: olen protestilaulaja. Haistakaa paska koko valtiovalta lauloi muistaakseni vantaalainen torvisoittokunta. Suomalaisesta protesti"laulu"sta muistetaan muuten harmiton veikko Simo Salminen. Mutta syventyessä Katri Helenan tuotantoon sieltä pulpahtaa kantavana teeman rauhan aate.
Usein toistuvina elementteinä Katrilla on sanat: lintu, lapsi, valkea, lentää ja vapaus. Ja näistä selkeimpänä on Una Paloma Blanca, tuo valkoinen pulu, rauhan kyyhky, jonka Picassokin ikuisti maalaukseksi ja hyvin myydyksi postikortiksi. Katrin lauluissa valkoinen lintu lentää itsestään selvänä vapauden symbolina kuten Ang Leen filmeissä. Tärkeintä on säilyttää vapautensa. "Pois vapauttain nyt kukaan ei saa" on selkeä lause.
"Ylös lennän aurinkoon"
Lentäminen on äärimmäistä vapautta, onnellisuutta ja tasapainoa, linnun työtä ja tehtävää, yhtä tärkeää kuin hengittäminen. Minulle parhaimmat ja puhdistavimmat, vapauttavimmat unet ovat ne jossa lennän, onnellisena. Katrin lauluissa vankeus, kalterit ja kahleet symbolisoivat äärimmäistä tuskaa ja tukahduttamista.
"On laulu tää meidän kaikkien"
Niin siivettömät linnut kuin ihmisetkin myös etsivät, kaipaavat, eksyvät ja muuttavat Katrin lauluissa - silloin on turvattava vain vaistoonsa. "Rauhaa en kai löydä milloinkaan" kerrotaan suoraan sanoissa. Lintu-symboli voi olla kurdipakolainen, finnjävel, somali, mutakuono, kahipiru, ryssä, poro tai hakattu lapsi / äiti. Valkoinen on myös taulun kangas. Tulevaisuus on maa joka kuuluu vain lapsille ja linnulle.
Katri Helenan laulujen elementeissä luonto on parhaillaan aito, koskematon ja siellä on tilaa kaikille. Sitä ei ole hävitetty eikä valjastettu. Luonto ja sää ovat personifoidut, mm tuuli on laivan ystävä, eikä tuhoava vihollinen. Heinäpellot tuoksuvat, kaste haihtuu, virta juoksee, aamu nousee, saari saa suukon mainingilta, puhelinlangat laulavat.
Katrin levyillä sanojen kirjoittaja ei ole tärkeä - sanoma on. Katri Helena on sopivin tulkki mm Hectorin laulutekstille. "On laulussain mun maailmain", hän laulaa.
Leidit lavalla - camp.
Muistaakseni Jope Ruonansuu puhalsi ohuehkoon otsatukkaansa ja kysyi, arvaa mikä tämä on? No, Katri Helenan fööni. Mitään muuta julkisuudessa heitettyä ilkeää kommenttia ei tule mieleen KHsta.
Laila Kinnunen, Billie Holiday, Marianne Faithful, Edith Piaf, Maria Callas, Janis Joplin - mitä yhteistä? Kaikilla heillä eletty elämä on yhtä kuin jumalainen, unohtumaton ääni ja ovat tuttuja Katrin ohella levyhyllystäni, vaikka hänenkään elämänsä ei ole sujunut tragediatta - kenenpä meidän olisi.
Rakkaus???
Nuoruuden vaikeudesta, ihanuudesta ja peloista kertoo Nuoruus on seikkailu. Kun mies ja nainen yllättäen kohtaavat ja rakastuvat niin silloin taivas laulaa, tuo uuden uskon, vaikkei siihen kumpikaan olisi uskonut. Nainen haaveilee etsii miestä itseänsä lähelle, syliinsä, myöhäisessä illassa on auringonsilta, ja sulkee silmänsä tyhjyydeltä.
Katri Helenan lauluissa on ikuinen kesä, tai muisto, ehkä haave siitä. Autiolla hiekkarannalla muistellaan, että siellä on joskus koettu onnekkaimmat hetket.
Musiikkitausta on usein yllättävän mollivoittoinen, haikea ja surullinen mutta sieltä nousee vahvana, pehmeänä ja kirkkaana Katri Helenan ääni. Se on epäitsekästä jälleenrakennusmusiikkia jota sietäisi kuunnella turvakodeissa, sairaaloissa, Sarajevossa, mielisairaaloissa ja Valkoisessa talossa. Se tuo lohtua murheeseen mustimpaan. Eikä ole mikään sattuma, että tietokannoista etsittäessä Katri Helenan levytyksiä on paljon sairaaloissa.
*
Jemina Staalon musiikkikolumneja: Kolumni 2 / 2
Discon kuningattaria, koppavia dandyjä ja svengaavaa glitteriä
Mitä? Essee ABBAsta? Ja ei-ABBAsta? Popikoneista ja glam-myyteistä? Ja vielä korkeakulttuuriforumissa? Kyllä. Varoitus: tämä on shokki sovinnaisille. Kaikki mukaan nyt!
Kaikk` se mi kimaltaa
On kulunut 25 vuotta siitä kun Agnetha, Björn, Frida ja Benny tamppasivat hopeanvärisillä multipohjasaappaillaan svengaavan hittinsä Waterloon tahtiin ja soittivat tähdenmuotoisin kitaroin huonoa makua hysteerisesti pelkäävän jäykän eliitin suolapatsaat suohon, kun rautakielet tuntuivat lähettävän satelliitteina viestejä tuolta kaukaa ulkoavaruudesta, jossa kaikki mihin katsoi kimalteli.
Lyhyesti sanottuna he voittivat Euroviisut Brightonissa 1974. Agnetha kimmelsi turkoosissa ja Frida valkoisessa ja punaisessa satiiniasussa. Mutta: glitterhän on kaupallista ja vain pintaa. Ja pinnallisuus on pahasta eli vulgääriä. Vai onko? Muistuupa mieleen muuten niin vastenmielisen ukkosen Picasson sanat Luo-vuu-des-ta ja sen vastakohdasta hyvästä mausta. Entäs sitten glamrockin dandyjen isoisä ( tai -äiti) Oscar Wilde, tuo syntinen, cool, keikaroiva irlantilainen intellektuelli, joka hyökkäsi piikikkäällä tekstillään yhteiskunnan kaksinaismoraalia vastaan. Ja hänellä oli upeat röyhelöt (jotka olivat myöhemmin myös 1980-luvun goottirockareitten rakastamaa rekvisiittaa Draculan kreivin garderoobista) siistissä järjestyksessä sulassa sovussa ideologian kanssa eli kuten Maukka Perusjätkä lauloi nihilismin aikakaudella 1980-luvun alussa: Vaatteet on mun aatteet. Sillä tärkeintä oli tunnepohjainen kokemus: tyyli on ideologia on ulkonäkö on äly on elämä on taide.
Elämää tärkeämpi onpi taide - ja tässä esimerkiksi elokuva Velvet Goldmine kertoo svengaavasta 70-luvun Englannista ( ja vähän Amerikastakin, unohtamatta tietenkään tärkeää Berliinin kautta), ja luennoi, analysoi, kierrättää, elää ja levittää glamrockin ilosanomaa päähenkilöidensä kautta joista toinen on kovasti rocktaiteilija / glamdandy-kameleontin David Bowien ja toinen punkin isoisän Iggy Popin oloinen. Elokuva on yhdistelmä satua ja rockjournalismia, oman itsensä ja seksuaalisuutensa etsimistä, löytämistä ja jakamista. Mukana on tietenkin Oscar Wilde, joka haluaa isona tulla popidoliksi, ja sadan vuoden kuluttua kuvataan koulupoikaa, joka on vakavana peilin edessä ja sitten laittaa ensimmäistä kertaa punaa huulilleen ja hymyilee - yeah, tää on se juttu!!!
Glamiin kuului tietysti seksuaalinen revoluutio, evoluutio, joka oli shokki sovinnaisille, kun ensimmäistä kertaa nuoret julistivat: Mä pidän sekä tytöistä että pojista, mitä sitten? Ja pojat keikaroivat koreina riikinkukkoina niin kuin edellistä kertaa barokin aikana, jolloin miehet olivat koristeellisempia paksuine peruukkeineen, korkeine korkoineen, röyhelöineen, hajuvesineen, silkkisukkineen ja sofistikoituine eleineen kuin arkisemmilta näyttäneet naiset. Pojat halusivat takaisin kabareen parrasvaloihin, elää glamour-elämää, (jossa jokainen voi olla supertähti, kameleontti, joka heijastaa, projisoi räikeän kuvansa harmaaseen vanhemmista ja luovuttajista koostuvaan ympäristöön kun rajoituksena ovat vain taskurahan määrä ja oma rakas mielikuvitus eikä enää sukupuoli) ja luoda uuden ajan liskokuninkaina (tai "kuningattarina") ja Meduusoina nahkaansa taas kerran.
Shokki oli samanlainen kuten 1980-luvun alussa kun Hanoi Rocksin androgyynejä maailmankansalaisia kutsuttiin Suomessa nimillä: Sekasikiöt! Hintit! ja muita yhtä mielikuvituksellista. Ja portsarit ja poliisit pullistelivat otsa hiessä punttisaleilla etteivät häviäisi näille rockkukkoilijoille, ja antoivat lihasmassansa kasvaa, mutta älynsä jättivät kehittämättä. He pelkäsivät Hanoi Rocksin uhmaavaa ja houkuttelevaa seksuaalisuutta - vaikka bändin kundit olisivat kuinka hinttejä tahansa niin silti voisivat viedä heidän naisensa - tämä oli sitä suomijunttien outoa luolamieslogiikkaa ... Sitä ikuista homofobiaa... Jonka pohjalla on…..
Mutta koska Velvet Goldmine kertoi oman tarinansa glamrockista tässä tulee toinen, toisenlainen. Mikäs Abba oli? Onko ABBA enää? Se oli sulatusuuni, josta valmistui oiva kokoelma purkkapoppia, glamrockia ja viihdettä kovaakin ravistusta kestävänä pakkauksena. Benny, Björn ja Stikkan olivat naapurimaan kolme viisasta tietäjää, jotka häärivät studiossa kuin noidat padan ympärillä ja pukkasivat ilmoille oman uskomattoman soundimaailmansa kaikuefekteineen, jossa sopraano Agnetha ja altto Frida lauloivat kuin enkelit tai perkeleet, ja jossa jokainen sähköinen hitti oli täydellinen kuin hääkakku lukuisine kerroksineen, kuorrutuksineen, myytteineen vaikka musiikkieliitti sanoi sanoituksia banaaleiksi.
Mutta. Jotta tästä kaikesta ei tulisi pannukakkua, maailman isointa pizzaa tai ei valmista ollenkaan, taikinan paisuessa pirtinpöytää pitkin rajasin tarkastelemani alueen Abban kiiltoimagen ja laulunsanojen esittämään naiskuvaan. Piste.
Yks annos tota Kesäunelmaa, kiitti
Kävin tässä toukokuun lopulla Tukholmassa, Pohjoismaisessa museossa, johon oli pystytetty näyttely nimeltä ABBA - THE EXHIBITION. Minun ei tarvinnut mennä merta edemmäs kalaan elikkä Australiaan saadakseni ahmittavaksi Abba-annoksen (kun toimivia aikakoneitakaan ei ole vielä yleisölle tarjolla.) Tarjolla oli pukuja, soittimia, valokuvia lavalta ja lavan takaa, kultalevyjä, fanien keräämää krääsää, diashow videona ja tietysti. Musiikkia. Thank you for the music.
"Kukkaan ei soita ennää Appaa, hevi tullee ja hevi tappaa"
lauloi Sleepy Sleepers-orkesteri vuonna 1981 ennakoiden heavy metallin murskaavaa aaltoa. Muttei ollutkaan kovin kaksinen oraakkeli ennustuksissaan. Alalajin heavy metal ja hard rock nousivat tanakkaan erektioon bändien ja tähtien (tyyliin New York Dolls, KISS, Iggy and the Stooges ja Alice Cooper) jalanjälkiä seuraten ja yhtä korkeilla multipohjakoroilla ketkutellen; ah, nuo ihanat, ihanat machomiehet, joilla oli pitkät hiukset, rocken roll -äpärät, laihat androgyynit goottipojat mustassa nahassa ja kumissa, ah, kuten Mötley Crüe tai he pistivät muskeleittensa ja tuuhean karvapeitteensä päälle oikein tiukat piukeat vaaleanpunaiset (!) ja mustat trikoot, joista roikkui kaikenmaailman matonkuteita ja muuta sälää kuten loistavalla viemäriorkesterilla Twisted Sister. Tai sitten heviäijät pistivät sahanterän jalkojensa väliin ja naivat niin kuin pedot (laulunsanojensa mukaan) kuten toinen trash -klassikko, orkesteri nimeltä WASP, joka konserteissaan kidutti ja uhrasi Saatanalle naisenmallisia nukkeja näiden keinoverta juoden ja muutenkin pani ja puikotti halvalla amerikkalaisia hysteerisiä kaksinaismoralisteja kyseenalaistaen radikaalein keinoin kieli hyvinkin poskella tuota amerikkalaista unelmaa, jossa jumaloitiin kyllä 19-vuotiaita kynittypäisiä solttuja, ( jotka rakastivat isänmaatansa, uskontoa ja kotia, ) jotka Vietnamissa raiskasivat, silpoivat, polttivat jne. paikallista pahoja kommunisteja ( myös siviilejä eli naisia ja lapsia ) ja kauhistuivat isoista raavaista miehistä, jotka leikkivät nukeilla, kuten loistavan goottiorkesterin Lords of the New Churchin asiaan liittyvä biisi (Little Boys Play With Dolls) kertoo.
Mutta kyllä kaikilla hevimiehillä kunnon meikki oli, eivätkä he olleet kaukana glamrockista, purkasta, uudesta aallosta tai discosta (esim. KISS: I was made for loving yo, Blondie: Atomic) tai Abbasta! Mutta heavy laski sitten kuin sonninhäntä, muuttui kastroiduksi AOR:ksi. Miehet näyttivät taas miehiltä. Valitettavasti.
Kun 1980-luvun alkupuolella enemmän tai vähemmän androgyyni seksikäs mies kysyi suoraan naiselta (tai kenties toiselta mieheltä): etkö halua minua enää? ja ja toinen: haluatko todella satuttaa minua?; niin vuosikymmenen puolen välin jälkeen he, suositut siistityt ja lyhyttukkaiset hilse- ja täishampoilla pestyt miehet lauloivat musalistoilla mm. rakkaudesta, auringonpaisteesta, anteeksipyytämisen vaikeudesta, jätetyksi tulemisesta ja kuinka sanat eivät tule miehestä ulos helpolla.
Mutta ABBA soi yhä. Tälläkin hetkellä Abbaa voi ostaa / lainata / varastaa eli siis kuunnella mitä useammassa muodossa - niistä kaupunkiasunnon hifi-stereoista, kaupunkilomalla walkmaneista eli vyöstereoista tai kesämökillä siitä vanhassa monomankasta [ jossa on vain yksi korvaan työnnettävä kuuloke] noita maailmaa mullistavan ihania kasetteja, niitä ihania vinyyleitä, lp-levyjä, jossa oli suuret kannet ja suuret kuvat, joita katsoa, ihailla ja matkia sekä sinkkuja ja cd-levyjä ja minidiscejä. Tietokoneen arkistoista Abbaa on ainakin midi tai .wav-muodoissa.
[Magnetofoninauhoillani ei taida olla Abbaa.] Puhumattakaan tv:n ostoskanavista jotka taikovat eteemme ja uusille sukupolville Abban kultaisia hittejä ja internetistä, josta virallisesta osoitteesta löytää virallisia Abba-sanoituksia, jos ei osaa kirjastoon mennä musiikkihuoneeseen nuottiosastolle kohtaan jossa alkaa rock-alalajin aakkoset.
Abbaa löytyy minkä tahansa räkälän jukeboksista, ja karaoke-videolta sitä voi laulaa kera Björn Again -orkesterin, joka on briljantein ja hauskin Abba-klooni, ja joita kävin katsomassa Helsingissä joskus 1990-luvun alkupuolella ja olen vieläkin ekstaasissa. Muistiinpanotaululla kaikista arvostetuimmalla paikalla on heidän biisilistansa tuolta keikalta.
Niin ikään Erasure -syntsaduon keikalla 1990-luvun alkupuolella tuli Abbahittejä kunnolla, hehän olivat julkaisseet ABBAesque-minilp:n.... Tässä vaiheessa voisi puhua enemmistöistä ja vähemmistöistä - Abba on kummankin musiikkia. Sekä populaaria joka sukupolvelle sopivaa musiikkia että myös joka sukupuolelle sopivaa, esim. drag queenit rakastavat Abbaa, ovathan Agnetha ja Frida selkeät naisenmallit, kauniit ja hymyilevät, toinen vaalea, toinen tumma...
Ensimmäisenä mieleen tuleva kuva on Priscilla, Aavikon kuningatar-elokuvasta (Priscilla, the Queen of the desert, Australia1994), jossa oli tärkeässä loppukohtauksessa yksi loistavimmista esiintymisistä Abban Mamma Mian tahtiin - he, kaksi kolmasosaa pääkolmikosta, olivat Agnetha ja Frida, nuo ikuisesti kimaltelevat kuningattaret, jotka levittivät suvaitsevaisuuden sanomaa Australian junttiseuduille plyymeineen, sifonkeineen, paljetteineen, irtoripsineen esiintyen drag queeneina, jollaisina vain aboriginaalit heidät hyväksyivät (suurimpien kaupunkien gay -piirien lisäksi).
Kun Erasure levytti versionsa mm. Take a Chance on Me:stä se teki videon joka oli täsmälleen sama kuin Abballakin: Andy Bell oli Frida (varsin onnistuneesti) ja Vince Clarke oli Agnetha, (tosin kuin kumpparit jalassa lompsien-versiona, ei kovin naisellisena, ei kovin pal-jon glamouria hehkuen). Pojat näyttelivät myös Bennyä ja Björniä varsin kodikkaasti (esim. kohtaus takanedustalla kun LP-levyä kuunnellaan villapuserot päällä jumalattoman isot kuulokkeet korvilla.)
Viime vuonna myös ruotsalaiset teinit ovat kierrättäneet Abbaa A-teens-nimellä ja versioineet parhaimmista parhaimpia Abba-hittejä. Ilolla ja energialla. Kaksi tyttöä, toisella vaaleat, toisella tummat hiukset, ja taustalla kaksi poikaa.
Mutta he kaikki vain laulavat ja tanssivat eivätkä soita mitään instrumenttia - ei kai sitä nykyisenä tekno-hip-hop-elektronisena kautena voikaan soittaa mitään instrumenttia? Käydessäni Ruotsissa pari kuukautta sitten katselin lehti-hyllyä: yhdessä kannessa oli Frida, toisessa Agnetha. Elämme siis vuotta 2000 ja kumpikaan heistä ei ole ihan viime aikoina esiintynyt livenä. Mutta TV:stä on tullut dokumentteja ja haastatteluja A-teens -tuotteesta ja väliin on vilauteltu Abba-videoita. Fridasta on tehty Suomen televisiolle pitkä haastattelu, jota oli oikein nautittavaa seurata. Agnetha on antanut haastattelun, ettei halua antaa haastatteluja; hän on ollut pitkään erakkona eikä ole edes kuunnellut musiikkia puhumattakaan laulamisesta. Molemmat naiset ovat lahjakkaita laulajattaria, joita ei bongattu Abbaan kaksinaismoralistista Swedish Eroticaa hehkuvina heinäpaaliin nojaavina maitotyttöinä, vaan kummallakin oli oma musiikkiuransa jo ennen Abbaa: Agnetha ehti julkaista omalla nimellään ( Agnetha Fältskog ) singlejä peräti 16 kappaletta vuosina 1967 - 1971 ja Abban aikanakin ( ja Abban jälkeen) hän on julkaissut niin ikään omalla nimellään singlejä vuosina 1972 - 1988 huimat 19 kappaletta. Ennen Abbaa kaikki singlet olivat ruotsinkielisiä
ja Abban aikaiset ( tai sen jälkeen levytetyt ) suurin piirtein puolet englanniksi ja puolet ruotsiksi. Lisäksi tulee vielä Saksassa julkaistut kahdeksan singleä vuosilta 1968 - 1972, jolloin kieli oli saksaa ja täynnä kauniita sanoja kuten: Dich, Komm, Liebe. Albumeja Agnetha on julkaissut vuosina 1968 - 1987 14 kappaletta. Ensimmäisen albumin nimi oli Agnetha Fälstkog ja viimeisin oli paljonpuhuva, garbomainen, vahva kannanotto I Stand Alone.
Frida, eli Anni-Frid Lyngstad on levyttänyt niin ikään vuosina 1967 - 1971 yksitoista singleä ( kaikki ruotsinkielisiä ) ja vuosina 1972 - 1992 kaikkiaan 14 kappaletta kielinään sekä ruotsi että englanti ja yhden singlen kohdalla se rakkauden ja romantiikan kieli: ranska. Sooloalbumeja Fridalla on vähän: viisi kappaletta vuosilta 1971 - 1991. Kiinnostavimman niminen on Frida ensam vuodelta 1976, niin ikään selkeä kannanotto itsenäiselle soolouralle.
Eivätkä bändin pojatkaan, Benny Anderson ja Björn Ulvaes, ole amatöörejä: Björn kuului orkesteriin nimeltä the Hootenanny Singers, joka julkaisi valtavan kasan singlejä vuosina 1964 - 1975 ( huimat 34 kappaletta ), jonka pressikuvissa herra Ulvaes näytti 60-luvun puolivälissä lyhythiuksiselta, ultratyylikkäältä modilta pinkissä paitapuserossaan ja hyvin prässätyssä puvussaan ja myöhäisemmältä kaudelta peräisin olevassa kuvassa hän oli selkeästi folklaulaja rekvisiittanaan akustinen kitara, pitkät hiukset ja raitapusero tunnelman ollessa rento, miltei hippimäinen.
Bennyn pumppu taas oli The Hep Stars, joka levytti myös vuosina 1964 - 1969 singlejä 23 kappaletta ja 1965 - 1990 lp-levyjä 10 kappaletta mersey beatin tahtiin ( lainabiiseinään heillä oli sellaisia rock`n roll-klassikoita kuin Summertime Blues ja Cadillac ). Ja heillä oli tummat puvut ja moppitukat, kun kultalevyjä jaettiin.
Benny ja Björn ovat levyttäneet yhdessä viisi singleä vuosina 1970 - 1972 ja kolme lp:tä vuosina 1970 - 1988, ensimmäisen nimi oli enteilevä Lycka, ja kaksi viimeisintä olivat Chess -musikaalista. Björn ehti tehdä neljä soolosingleä vuosina 1968 - 1969 ja Benny teki vain yhden singlen vuonna 1987 nimeltään Klinga Mina Klocker. Sooloalbumeita hän on tehnyt kaksi. Hänen viimeisin intressinsä on ruotsalainen kansanmusiikki - hän soittaa hanuria.
Tapetilla bändin pojat ovat olleet viimeksi pukattuaan markkinoille suurmusikaalin Mamma Mia!, ( jonka ensi-ilta oli Lontoossa keväällä 1999 ) joka on saatavilla myös cd-levynä.
Bändin suuruudesta ja kuolemattomuudesta kertoo meillä koto Suomessa havaittava traditio:uutena vuonna näytetään Abban videoita tai konsertteja - onhan Happy New Year tärkeimpiä lauluja, joita on tullut laulettua kun vuosikymmenet, vuosisata ja vuosituhat on loppunut tai alkanut.
Mitä ABBAn image sitten edusti?
Sex Pistolsien luoja Malcolm McLaren, eli tuo hullu tiedemies tai Midas, jonka kosketuksesta kaikki romumetalli materialisoitui hakaneuloiksi punkkareiden huuliin, ja Suosikin ällistystä ja ällötystä aiheuttaviin kuviin ja toi hänelle kultaa ja rikkauksia, arvosteli ABBAa siitä, että sitä voi murkkuikäinen kuunnella yhtä lailla kuin vanhempansa - mitä kapinaa se nyt oli?
ABBA oli ja on yhä useamman sukupolven ja useamman sukupuolen musiikkia. Siinä on ABBAn miinukset ja siinä plussat. Mitä pahaa on populaarissa? U2:n solisti Bono sanoi ABBAa maailman parhaimmaksi pop-bändiksi, ja kumarsikin vielä syvään herroja Anderson ja Ulvaeus sanoen, ettemme ole heidän arvoisiansa. Madonna on antanut elämänsä aikana ainoan typerän lausunnon, jota tulee katumaan: että Abba on boring, tylsää, ( aika oli joskus 1990-luvun alkupuolella hänen Sex-kirjansa ja Erotica-levynsä ilmestymisien aikoihin.)
Sittemmin tänä vuonna Madonna mieluusti sämpyläsi Gimme, gimme, gimmen introa omaan biisiinsä Hung up.
Niin. Abbaa voi vain vihata tai rakastaa. Mutta mistä se oikein alkoi?
Mitä tapahtui euroviisujen jälkeen?
ABBAn toinen albumi Waterloo, vuodelta 1974 on täyttä rockia ja täyttää iskelmää ja täyttä poppia, ja äänessä ovat myös isot B:t eli miehet. Mutta levy vaikutti sekavalta: siinä oli tietenkin klassikot: mm. Waterloo, King Kong Song, Hasta Mañana, Dance (while the Music still goes on), Honey Honey. Mutta kuultavissa oli psykedelian lisäksi myös Motown-soundeja, välillä orkesteri kuulosti kuin Supremesilta, välillä kuin Spencer Davis Groupilta, ja mukana oli myös kaikuja tulevaisuudesta: täysillä purkkajytäbassoin, glamrockkitaroin, kirkuvin Hammondein ja Hair-kuoroin hehkuvan biisin Watch Out kertosäe kuulostaa aivan samalta kuin 1990-luvun Robbie Williamsin hitti Let me entertain you. Ja kyseessä on selkeästi rock-oopperan aineksia: onhan Agnetha laulanut Maria Magdalenana Ruotsin Jesus Christ Superstarissa. Tästä laulusta ei sen enempää: siinä vain varoitetaan sinua, tyttö: minne tahansa menetkin, löydän sinut, varo vain... Poika aikoo pysyä tiukasti perässä kuin Robert De Niro epäoikeudenmukaisesti kohdeltuna psykopaattina jeepin alla elokuvassa Cape Fear. Mutta tyttö ei anna lähestymiskieltoa, vaan biisi loppuu räjähdykseen. Alkuräjähdykseen. Siitähän kaikki alkoi.
Me emme ole teidän arvoisianne
Oliko Abba sen arvoinen? Avioeroja, Amerikan valloitusta, Australian fanihysteriaa, Abba-barbeja, Abba-helikoptereita, Abba-tyynyjä, (mitä tahansa fanikrääsää mistä Steven Spielberg voi vain unelmoida, vai oliko se George Lucas) sekä julkisuuden kiroja, kun koko oma elämä on julkista, kun kaikesta, siis omista tunteistaan voi tehdä lauluja, joita ihmiset ostavat ja lallattavat laulaa mukana sen kummemmin tragediaan paneutumatta.
Tragedia numero yksi: THE WINNER TAKES IT ALL
Tässä laulussa laulaja, aikuinen nainen, sielunsa antava Agnetha, ei halua puhua siitä mitä hän ja rakastettunsa ovat käyneet läpi: suurta tuskaa, joka nyt on jo takanapäin. Laulun nainen ja hänen miehensä elämä on ollut vain peliä: kummatkin ovat lyöneet kortit pöytään, eikä jäljellä ole enää mitään sanottavaa, ei yhtään ässää. Mitä tehdä?
Nainen kertoo, muistelee imperfektissä olleensa rakkaansa sylissä, siellä jonne luuli ikuisesti kuuluvansa, mutta se loppuikin, rakkaus ei ollutkaan ikuista ja hän olikin vain narrattu tyhmä nainen, koska uskoi, luotti mieheen. Agnetha laulaa, kysyy riipivällä äänellä miehen uudesta rakkaasta: suuteleeko se nainen samalla lailla, tuntuuko samalta kun se kutsuu miestä nimeltä... Nämä kaikki ovat hyvin tuttuja mustasukkaisuuden tunteita.. Ja Agnetha laulaa: miehen on tiedettävä syvällä sisimmässään, kuinka paljon nainen kaipaa tätä. Ja peli on taas käynnissä... Mutta oloni on kuin korppikotkalla, hyeenalla tai tirkistelijällä; eikö mikään ole pyhää siis omaa, privaattia? Vastaus on yksinkertainen, amerikkalainen ei.
Joka voi tarkoittaa yhtä lailla kyllää tai ehkää tai enymmarraa.
HASTA MAÑANA
Tässä kappaleessa nainen haaveilee, muistelee, että minne oikein on kadonnut juuri se kevät, ja juuri se kesä, joka kuului vain hänelle ja rakkaalleen. Nainen rakastaa silti, ikuisesti, sillä hänen mielestään heidän rakkautensa on liian vahvaa kuollakseen. He kyllä keksivät keinon, millä kohdata huomisen. He sanovat vain espanjaksi Huomiseen, kunnes he jälleen tapaavat. Sillä nainen ei kestä elää ilman rakastaan. Mutta espanjalaisethan jättävät kaikki aina huomiseen eli tekemättä. Onko kyseessä kuuma ja kostea lomaromanssi, jollaisesta esim. Baccara on laulanut?
Se jää rivien väliin. Mutta sanat antavat myös osviittaa, joka paljastaa: nainen toivoo, että rakas antaisi anteeksi. Mutta mitä nainen teki? Sitä ei kerrota.
HONEY HONEY
on reipas, humppaa lähenevä rallatus, naiselta mieheltä, preesensissä, tänään tässä ja nyt,
sellainen kujeilevalla tavalla mukava Abbaklassikko, jossa nainen on aivan pyörällä päästään,
nainen käskee miestä, pyytää, kehrää koskettamaan. Ja mies, joka näyttää filmitähdeltä, antaa hyvän yön suukon ja pitää lujasti kiinni ja lupaa, ettei halua satuttaa eikä itkettää naista. Ja nainen sanoo sellaisen lauseen, joka saa jokamiehen varuilleen: et pääse koskaan irti minusta. Siinä tulee nykyajan jokamiehelle mieleen rusakkosoppaa keittävä Glenn Close...
Loistavaa luxuselämää
Kolmannesta albumista ( ABBA vuonna 1975) tehdyn nuottivihkon ( ABBA 11 new songs ) kannessa on yhteiskuva taksin – ei vaan pröystäilevän limusiinin takapenkillä istuvasta orkesterista: vasemmalla Björn katsoo kameraan puku päällä, kovat kaulassa ja hymyilee kädessään arvokas shamppanjapullo. Oikealla Benny myhäilee myös vasemmalla polvellaan huopahattu, kaulassaan kallis, vaalea herrasmiehen keikaroiva huivi rennosti kaulallaan, vasemmassa kädessään kävelykeppi, oikeassa näyttää olevan sikari. Hänen vasemmasta polvesta ottaa kiinni Frida voimakkaan punaisin kynsin, timanttirannekorukin hänellä näyttää olevan, ja ojentaa silosääriään: kalliit mustat, kiiltosukkahousut ja ilmeisen minimaalinen asustus turkin alla. Hän katsoo Bennyä ja koskettaa tämän polvea kiinnittääkseen tämän huomion. Angethalla on myös shamppanpikari kädessään, kenties sterling-hopeaa? Hänellä ei ole timantti ranteessaan, vaan jokin primitiivisempi hippiloru. Hänen polvensa ovat tiukasti kiinni toisissaan ja turkoosi satiinimekko ylettyy polvien ylle. Hänellä ei ole turkiksia yllään, vaan mekon sävyä toisteleva puuhka. Hänellä on kimalteleva hiuspinni vaaleissa suorissa hiuksissaan tyttömäisesti.
He näyttävät olevan menossa yökerhosta toiseen, juhlasta juhlaan, muttei amfetamiinin tai kokaiinin voimin, pelkästään shamppanjan - fanit parveilevat limusiinin ympärillä, yksi heistä katsoo suoraan kameraan. ABBAn tytöt näyttävät olevan keskellä maskuliinisia symboleja, näyttävätkö tytöt, naiset prostituoiduilta? Sihteeriköiltä? Rakastajattarilta? Joka tapauksessa enemmän tai vähemmän kustannetuilta eli maksetuilta naisilta. Agnetha näyttää viattomalta, Frida ei. Hänen hiuksensa loistavat punaisina niin kuin aina paheellisilla, villeillä naisilla, noidilla ja huorilla. Hän näyttää Dynastian Alexis -tyyppiseltä kovalta itsenäiseltä vampilta, joka ahmii kaviaaria ja miehiä shampanjan kera aamupalaksi. Agnetha vaikuttaa taas paremminkin Krystleltä: viattomuuden ympäröimänä hän näyttää kiltiltä tytöltä, jota käytetään hyväksi ja jonka kyynärpäitä tuupitaan. Taas tuo vastakkainasettelu: hyvä versus paha, jossa kun valkoinen symboloi kyyhkystä ja punainen sikaa,( sillä sika on syntisempi, koska parittelunsa kestää pitempään kuin kyyhkysellä.) Voi voi tuota miesten mustavalkoista maailmaa ja värioppia!!
MONEY MONEY MONEY
Nuottivihkon kansikuva enteilee seuraavana vuonna 1976 julkaistulta Arrival-levyltä löytyvää hittiä Money money money - itse seteleitä ei näy, mutta ilman sitä ei olla päästy tähän. Voittajien on helppo hymyillä.
Laulun nainen taistelee samojen ongelmien kanssa kuin Virginia Woof teoksessaan Oma huone, eli heittää ilmaan kysymyksen: "Miksi naiset ovat köyhiä?" Mennäänpäs syvemmälle Money, Money, Moneyn sanoituksiin:
Se alkaa näin: nainen kertoo minä -muodossa paiskivansa työtä, että saisi rahaa, millä maksaa laskut - surullista, eikö totta? Eikä silti jää käteen paljoa mitään hänelle itselleen. Mutta mitä tehdä? Hm. Tyttöhän voi aina unelmoida eli tehdä suunnitelmia, laskelmoida, miettiä tulevaisuuttaan: jos löytäisi sen rikkaan miehen, yeah! Silloin ei tarvisi tehdä tylsää duunia vaan hullutella plyymit kaulassa kun pikareista loiskuu yli shamppanjaa ja voi vain huilia, viettää lomaa ja kikattaa naurusta ja pitää hauskaa!
Ja kertosäe ilmoittaa: Rahan maailma on Miesten maailma. Ahaa. Siellä paistaa aina aurinko, tuo maskuliinisuuden symboli. Ja voi, voi, mitä kaikkea sitä voisi tehdä, jos vain olisi sitä fyffe-
ä.
Mutta seuraavassa säkeistössä tulee ongelmia. Sellaisia miehiä on todella vaikea löytää: siis rikkaita ja normaaleja, jo jos sattuukin kenties ehkä löytymään yksi sellainen, joka olisi oikeasti vapaa, niin se ei varmaan ees tykkäis musta. (Naisen ongelmat olivat 70-luvun puolivälissä samoja kuin 2000-luvun Sinkkuelämääsarjassa.) Paha juttu. Nyt pitää keksiä jotain muuta. Heureka! Mun pitää vain nostaa kytkintä ja lähteä Las Vegasiin tai Monacoon. Mutta tässä Las Vegas ei tarkoita nopeata vihkimistä eikä Monaco ole veroparatiisi (ei vielä). Ei. Kumpikin tarkoittaa pelipaikkaa: nykyajan tytön on pakko pelata uhkapeliä (eikä tämä tarkoita ollenkaan AIDSia taikka sukupuolitauteja) ja voittaa casinosta fyffet itselleen eikä sen jälkeen elämä ole koskaan enää samaa... Kaikki peliin, The winner takes it all!
Money makes the world go round laulettiin elokuvassa Cabaret. Se pitää yhä paikkaansa.
Raha ja seksi ja väkivalta on epäpyhä kokonaisuus, kolminaisuus. Money, money, money on kolkko kuvaus vuodelta 1976. Se on ironinen laulu - eihän Abbat oikeasti olleet köyhiä, kaikkea muuta! Hehän olivat ökyrikkaita, kauniita ja kuuluisia - oivia samaistumisenkohteita ja esikuvia nykyteineille. He eivät sammuneet hotellihuoneisiin kokaiinia sieraimissaan eivätkä sytyttäneet yhtään tulipaloa puhumattakaan, että olisivat heittäneet ikkunasta ulos televisiovastaanottimia. Mutta olivatko he onnellisia? Mitä tehdä silloin kun glamour loppuu, eivätkä lööpit enää hypi silmeille? - Any publicity is good publicity, kuten sanoi kumpikin postmoderni Andy ( siis McCoy ja Warhol). Ole onnesi kukkuloille sen kuuluisan viidentoista minuutin ajan, kun kerran olet niin pitkälle päässyt, sillä huipulta poispäin johtaa vain yksi kivinen tie...
GIMME! GIMME! GIMME!
Tämä vuonna 1979 julkaistu single luo alullaan vahvaa goottitunnelmaa, jossa Bennyn sormet liehuvat uruilla discojytän yllä vaarallisesti kuin virvatulet ja lennättää Transylvaniaan joka hehkuu technicolorissa uhkaavana ja riettaana. Nyt kaikki miespuoliset, nuoret hoikat kirjastonhoitajat pitäkää kauluksistanne ja krusifikseistänne kiinni! Tässä maalauksessa naiset ovat aggressiivisen eroottisia ja oma-aloitteisia: turhautunut oikea rotunainen on yksinäinen, kello näyttää poemaisesti puolta kahtatoista yöllä, nainen on yksin omassa asunnossaan ja katsoo tv:tä, ja vihaa viettää iltaa sillä tavalla, yksinään. Eihän täällä ei ole sielun sielua, hän ajattelee ( selkeä vampyyriviittaus.. ) ja huutaa sen ääneen, eikä kukaan kuule hänen rukoustansa, huutoansa: Anna! Anna! Anna! nainen vaatii huutomerkkien kera kuin Pienen kauhukaupan lihansyöjäkasvi, joka inisi: Feed me! Ruoki minut!
Tämä aikuinen nainen vaatii - ei niinkään vampyyrinä - vaan nykyajan modernina, aktiivisena, itsenäisenä naisena antamaan miehen keskiyön jälkeen; filmitähdet löytävät aina sateenkaaren pään ja sieltä onnenarkun, ja se on niin kaukana maailmasta, jossa tarinan nainen elää. Hän on kyllästynyt tuijottamaan tv:tä, joten hän aukaisee ikkunan ja katsoo syvälle sisälle yöhön, muttei näe ketään, ei vilaustakaan...
Jännittävä tunnelma kestää koko kappaleen ajan eikä tuo nainen anna rauhaa vaatimuksiltaan ja kuorokin kirkuu kuin Hammer -yhtiön parhaimmissa Dracula -filmatinsoinneissa. Pelastava, pitkä funk-basso-soolo vie takaisin turvalliselle 1970-luvun lopulle ja suo Agnethalle ja Fridalle mahdollisuuden tanssia, joka taas tuo mieleen noitien tanssin, ( jossa ei ole kyseessä musta
messu, jossa alttarilla retkottaa alaston objekti, nainen, jonka mies uhraisi miehelle, ei, vaan, nämä naiset tanssivat toisilleen, saadakseen aikaan sateen tai paremman sadon tai.. ), mutta urut houkuttelevat seireeneinä paluuta gotiikkaan tai viktoriaaniseen aikaan, eikä tuo vaativa nainen ole Erzsbeth Bathory, unkarilainen kreivitär, joka kylpi nuorten naisten veressä, eikä Lilith, joka karkoitettiin liian itsenäisenä paratiisistä, eikä kukaan muukaan kuuluisa vamppi, ei Irma Vep, ei Vampira eikä Vampirella, ei Mircalla, eikä Carmilla, ei Kaunotar vailla armoa eikä Demonien ruhtinatar. Vai onko? Onko?
DOES YOUR MOTHER KNOW?
Poika kyllä myöntyy tanssimaan, jutskaamaan ja heittämään pikku flirttiä, hän kutsuu tyttöä
haniksi ja pyytää tätä rauhoittumaan. Enempää ei kerrota. Noh, tämä biisi on tehty vuonna 1979 eli tuo biisin tyttö on tällä hetkellä varmaankin jo kolmenkympin kriisissään, kiroaa miestänsä, joka osaa tuoda kaupasta vain Legendaa tai Prippsiä ja Falukorvia tai Kabanossia ja lapsiaan, jotka vinkuvat kaikenmaailman Pokemonneja ( joita myydään artikkeleina: lippalakit, t-paidat, herätyskellot, ilmapallot, kerättävät kortit, avaimenperät, pehmolelut, karamellit - vähän jokaista perheen jokaiselle alle 16-vuotiaalle..) ja hennatatuointipurkkaa ja kynsiin liimattavaa ja lakattavaa kiiltoa & koristeita ja A-teensien cd:tä ja Smurffilimsaa tai Festistä, ihan kummalla puolen rajaa ollaankaan. Eikä tuo kolmenkympin kriisin nainen saa aikaa itselleen, ei edes kesälomalla. Missä on tasa-arvo? Missä on korvatulpat? Missä kirves, jolla käsitellä tv- vastaanotinta, ettei se huudattaisi aggressiivisesti yhden ensimmäistäkään lähetystä jalkapalloa?
Ainoa keino paeta on kuunnella Abbaa, muistella ja unelmoida... Varaa siis korvalappustereoihin* pattereita (muista mahdollinen Joutsen-merkki), sulje silmäsi, laita kierukka palamaan (hyttysiä varten), ota vadelmasiideriä ja kuvittele, että se on shamppanjaa ja napsi lähikaupasta tai kioskilta iso pussi irtokarkkeja, ne käyköön kaviaarista, äläkä anna kenenkään häiritä sinua.
Nauti, niin kuin silloin joskus ennen, ennen miestä ja ennen lapsia. Nauti.
* Tässä voisin päivittää lisävalinnoiksi mm. Mp3-leikkikalun.
DANCING QUEEN
Kesällä 1976 ABBA esitti tämän uuden hittinsä, joka on maailmankaikkeuden parhaimpia discoklassikoita kautta aikaan, Carl Gustafille ja Silvia Sommerlathille heidän häidensä aatto-
na. Biisi alkaa Bennyn nopea kosketus, hipaisu näppäimillä, asteikko läpi, heti mukaan menoon, uuu-uuuh, ja ensimmäisessä lauseessa luvataan: sinä voit tanssia, sinä osaat tanssia, sinä uskallat tanssia. Tämä laulu on kehotus kaikille nuorille tytöille, joidenka ei tarvitse olla seinäruusuina vaan ottaa ohjat ja paljettihansikkaat käsiinsä ja tehdä aloite: lähteä kotoa, siis ulos asunnosta, juhlimaan - ei vetämään päätä täyteen vaan bailaamaan, jossa tarkoituksena on nauttia, nauttia, elää ja kokea, uskaltaa.( Tämä diskoklassikko kuvaa myös sinkkujen, aikuisten sinkkujen, varsinkin
homoseksuaalien yksinäisyyttä.)
Varsinainen biisi alkaa kuvauksella perjantai-illasta, kun ollaan valmiina lähtemään jonnekin paikkaan, jossa soi oikea musa ja jossa on hyvä fiilinki. Kyseessä voi olla maaseudun latotanssit juhannuksen tienoilla tai kirkonkylän tai miljoonakaupungin urbaani kansantalo tai yökerho, jossa discopallo pyörii ikuisesti glitteriään, valojaan ja varjojaan luovuttaen diskohileille, tanssilattian kuningattarille ja kuninkaille, jotka itse ovat omia shamaanejaan, jotka haluavat astua arkipäiväisyyden tuolle puolelle, kimaltavaan transsiin, ihmemaa Oziin, jossa soi aina purkka tai jytä, disco tai punk, ja jossa kimaltelee aina riehakas ilo, vauhti ja hurma, ja jossa se hyvä fiilis, on kaikille yhteinen, rautainen juttu. Biisin sanoissakin mainittu watch that scene kertoo kuinka discon tanssilattia tai räkälän tai Seon paarin jukeboksin edusta on se scene, näyttämö, missä kaikki jännä tapahtuu. Näytelmä tarvitsee aina näyttämön, lavan, katselijat ja improvisoivat näyttelijät. ( Kuiskaajana voi toimia dj tai pelkkä jukeboksi.) Mutta, mimmit tanssii, entäs ne kundit?
Dancing Queenin kertojatyttö jatkaa asetelmaa, ja olemme jo päässeet sisälle discoon ja katselemme, katsastamme uroita, joista kuka tahansa voi olla se kundi. Tässä ei rällestetä epätoivolla eikä sukupuolitautihakuisuudella, vaan tyttö on tullut etsimään kuningasta, sillä ilta on nuori ja kurpitsavaunut seisovat parkissa, jonne on ladattava kruunuja. Ja tyttö saa mahdollisuuden olla nuori, söpö ja 17, ja tanssia, vetää vaikka jiveä, ja nauttia elämästä, juuri tästä hetkestä, olla ja uskaltaa, vapautua estoista, kun tamburiini hakkaa biittiä ja kokemus vaikuttaa aivan noitasapatilta ( paitsi valkoisena, kultaisena ja hyvänä, kilttinä versiona ) tai skotlantilaiselta hedelmällisyystanssilta tai piirileikiltä Stonehengen ympärillä...
Seuraavassa säkeistössä tyttö on kiusaaja: tyttö kiihottaa kundeja, mutta poistuu paikalta korot kopisten ja jättää innostuneet kundit epätoivon valtaan, himojen polttaessa nuoria kupeitaan. Mutta tyttö katselee vain seuraavaa, kuka tahansa kelpaa, sillä hän haluaa tanssia. Ja sitten käy flaksi ja taas tanssitaan! Abba kertoo paljon ja jättää paljon sanomatta, kaikenhan pitää mennä sävelen mukaan ja ne loppusoinnut ja kertosäkeet rikkovat traditionaalista tarinan mallia. Abban kokija ( katselija-kuuntelija ) täydentää itse tarinan mielikuvituksellaan. Abban videot ( joita on ohjannut mm. semmoinen tuntemattomuus kuin Lasse Hallström – ei vaiskaan tuntemattomuus, vaan aikamme mielenkiintoisimpia ohjaajia, mm Pieni suklaapuoti ja Gilbert Grape) eivät onneksi ole esteenä kokijan mielikuvitukselle. Minun tulkintani ei ole välttämättä sinun tulkintasi. Minun tulkintani jostain Abban klassikosta ei ole sama nyt kuin vuonna 1976, jolloin Aku Ankan irtonumero maksoi markan ja viisikymmentä penniä ja muutenkin oli ah, niin erilaista kuin nykyään.
Loistavassa komediassa Tahdon naimisiin (Muriel`s wedding, Australia 1996) tämä laulu
Dancing Queen on koko elokuvan teema ja allegoria la dolce vitalle, jota päähenkilö Muriel haluaisi elää; mutta hän inhoaa vartaloaan, nimeään, ja kuuntelee huoneessaan vain biisiä Dancing Queen, eivätkä muut tytöt hyväksy häntä, koska hän ei mahdu pinnallisiin muotteihin outoine vaatteineen, eihän Muriel kuuntele edes Nirvanaa tai muuta sen ajan musiikkia. Hän vain leikkaa lehdestä morsiamien ja Agnethan ja Fridan kuvia ja laittaa niitä seinille. Muriel ei ole tyypillinen nainen roolissa uhri/sankaritar, sillä hän ei ole pikku tyttö, vaan työtön, ollut jo pitkään, ja isänsä mielestä täysi luuseri, joka ei onnistu missään, ei osaa edes kirjoittaa koneella, eikä edes yritä "parantua", vaan on laiska ja turha ja tyhmä.. Noh, Muriel varastaa hienon leopardikankaisen mekon tavaratalosta, sillä pitäähän häissä olla nyt jotain uutta ja tekee muutakin villiä ollakseen suosittu, eikä häneen päde yleensä sankarittaren yllä pyörivä sädekehä, joka on yhtä kuin ettei tämä varasta, valehtele, petkuta, teeskentele jne. Ainoa mikä hänen päänsä päällä pyörii on single Dancing Queen...
Murielin perhe on kuvattu herkullisen perverssinä eli aitona: isukki on vaimoaan pettävä sutki poliitikko ( sama näyttelijä pyöri myös elokuvassa Priscilla - aavikon kuningatar bändärinä seksuaalista identiteettiään hakevana ja silti kolleegoitaan - raavaita rekkamiehiä ja jeepinkorjaajia - ymmärtäen, pullean machon trasselireiskan roolissaan), äiti kulkee zombiena kauppakeskuksessa hierovissa terveyskengissään läpsyttäen ja kotona, ja yrittää pitää perhettään koossa, aikuisia työttömiä lapsiaan, jotka eivät aja nurmikkoa vaan polttavat tupakkaa, mutta eivät pane tuulemaan kuten sisarensa Muriel. (Äidin persoonallisuudesta puhuttaessa ei pidä unohtaa pyromania eikä kleptomaniaa.)
Elokuva Tahdon naimisiin kuvaa muutenkin naisen identiteettiä ja maailman menoa, kritisoiden aihetta kuin aihetta, ja musiikillisena kohokohtana tietystikin Waterloo, jonka Muriel ja rämäpäinen ystävättärensä (myöhemmin vasta Mullan alla sarjassa Brendana suurelle yleisölle tutuksi tullut Rachel Griffiths )esittävät playbackinä oikean näköisissä Abbakostyymeissä (jotka alun perin eivät kuuluneet tuon biisin varusteisiin) esiintymiskilpailussa. Unohtamatta tietenkään romanttista Abbarallatusta I do, I do I do, I do, I do, joka soi kirkossa sen perinteisemmän Mendehlssonin tai Prinsessa Ruususen marssin tilalla.
SUMMER NIGHT CITY
ei ollut mielestäni mikään epäonnistunut tekele, vaan kaikista parhain Abba biisi, jossa on saatu vangittua tuo tunnelma,
eräs kesäyön unelma,
jossa odotellaan auringonnousua, ja tanssitaan pimeydessä, kävellään kuutamon loisteessa romanttisesti ja rakastellaan puistossa.
Ja mies ja nainen ovat yhtä, samanvertaiset, animus suutelee animaa, ja päin vastoin, mutta he kumpikin ovat hyvän maun tuolla puolen, lainsuojattomia, sillä heistä puhutaan: noin ei saisi tehdä, noin ei saisi käyttäytyä. Mutta rakastavaiset, modernin ajan Romeo ja Julia, ( vastustajinaan kaksinaismoralistinen yhteiskunta,) eivät koe tunnelmaa, yötä, rakkauttaan, ollenkaan likana tai likaisena ( litter ) jollaisena muut ihmiset sen näkevät vaan päin vastoin glitterinä. Se jokin, joka on vaikeasti tavoiteltavissa, jollain lailla käynnistää heidät... Noin he laulavat/kertovat aivan kuin luomillensa olisi siroteltu jotain maagista yrttiä... Ja teeman yllä kimaltelee ja helisee
kuin keijun ääniä...
On siis kesä, tämä hetki ja kaupungin, asfaltin kiihkeä musta, alkukantainen kuumuus ja luonto, jota löytää vain puistosta, jossa lady ja metsänvartija kohtaavat ilman luokkaeroja, sinä ja minä tapaavat, riisuvat urbaanin, sivistyneet luterilaiset vaatteensa ja ovat yhtä luonnon kanssa, nuo skandinaaviset ihmiset suviyössä, juhannustansseissa, missä maa on syntinen laulu...
Laulun naisen malttamattomuus kasvaa, juoksee pitkin selkärankaa ja hän tietää, mikä on tulossa: tänä satumaisena yönä hän on villi ja vapaa. Ja sitten kun kiihkeä yö tulee, hän antaa vieteilleen vallan, eikä voi vastustaa outoa attraktiota, kiusausta, kun on niin paljon annettavaa ja paljon saatavaa.... Ja kun saa elää oikeata elämää, hengittää, tuntea vahvasti, täysipainoisesti kaikilla aisteillaan.
Ja dagen efter, seuraavana aamuna kun aurinko nousee ja linnut taas laulavat, antaa, jakaa aurinko kalpeaa valoansa, eikä ole mitään muistettavaa: se on unta, saavuttamattomissa, vain ajopuita rannalla... Vain ajopuita.
TAKE A CHANCE ON ME
Näennäisen kepeästi tässä rallatuksessa lauletaan, että jos sinä, mies muutat mieltäsi, niin minä olen ensimmäisenä jonossa, sillä olen yhä vapaa. Laulu on yhtä svengaavaa jossittelua, flirttailua yleisön kanssa, jossa nainen tarjoaa olkapäätänsä ja varmaan muitakin ruumiinosiaan tälle miehelle, joka on yksin, jolle yksikään västäräkki ei enää keikuta pyrstöään, sillä kaikki nätit sirkuttajat ovat lehahtaneet muille reviireille. Nainen lupaa tekevänsä parhaansa, eikä se ole valetta, ei.
Laulun nainen on hyvin masokistinen, hän anelee mieheltä pääsyä kokeeseen, jossa mies testaa naisen taitoja. Nainen unelmoi miehestä, ja kun he ovat yhdessä, se on magiaa, vaikkakin mies pelkää sitoutumista, kuten koiraat yleensä. Mies sanoo naisen vain tuhlaavan aikaansa, mutta nainen on sitkeä, pa pa paa pap paa, pa pa paa pap paa paa paa, he laulavat ilmavan kepeästi kuin olisivat Mozartin opperassa.
MAMMA MIA
on samantyyppinen soundeiltaan: kepeän vauhdikas, naiivi renkutus, täydellinen pop-biisi, jota ei voi muuta kuin laulaa mukana, mutta ihan ensimmäinen säkeistö alkaa sanoilla, jotka kerto-
ja naisena tulkitsee, että mies on pettänyt tätä ties kuinka kauan aikaa. Nainen tietenkin päättää, että tästä kusetuksesta on tultava loppu. Mutta. Katsokaa häntä. Oppiiko tuo nainen koskaan? Hän ei tiedä, mistä johtuu, että menettää itsekontrollinsa: vain yhdestä katseesta kellot soivat ja kaikki opetukset ja nöyryytykset unohtuvat. Mamma mia sentään!
Nainen miettii, miten vastustaa miehen magneettia, aivan kuin Kesäyön unelman Helena,
mutta tässä Abba-klassikossa tuo vanha suola janottaa niin, vaikka onkin ollut hyvin karvas pala. Mutta nainen on kaivannut rakastaan, tuntenut surua siitä saakka, kun ovat eronneet ja hän pähkäilee, miksi päästi miehen menemään. Ja peli jatkuu - ollaanko yhdessä ja kestetään vaiko ei. Mutta eikö niitä muita miehiä ole? Palaamme vanhaan syndroomaan miksi naiset aina rakastuvat renttuihin ja voisimme lukea Erica Jongin Sokeria kulhossani eli jokanaisen blues tai muistella omia aikojaan kun suostui olemaan kynnysmatto tai kyllä Shakespeareltakin löytää monta tällaista naiskohtaloa tai -tilannetta. Valitettavasti.
LAY ALL YOUR LOVE ON ME
Tämä kappale alkaa kertomuksella, jossa nainen paljastaa, ettei ole ollut mustasukkainen aiemmin, mutta sitten kun tapasi tämän miehen, niin joka ainut nainen on selkeä uhka heidän onnelnelliselle parisuhteelleen. Omistaminen, sehän on pahasta, nainen ajattelee ristiriitaisessa mielessään ja laulaa miehelle: älä tuhlaa tunteitasi, vaan haluaa hukuta minut rakkauteesi.
Nainen miettii, miten aikuinen nainen lipsuu näin helposti? Nuorallatanssi yksinäisyyden ja ylpeyden vatupassilla ei ole koskaan ollut helppoa. Onhan hänellä ollut muitakin rakkausuhteita, muttei kovin pitkäaikaisia. Nainen on aina pitänyt itseään järkevänä, ja siksi tämä kaikki tuntuukin niin vaikealta. Ironista? Hän on tyytyväinen, tyydytetty, kun on heittänyt syrjään ylpeytensä, sillä aikuisten maailmassa riskejä pitää ottaa, kompromisseja tehdä, on uskallettava puhua, puhua, puhua... Ja myös kuunnella.
Mutta. Mitä voi tehdä? Myös tätä biisiä kuunnellessa lukukeskessä oli Erica Jongin Sokeria kulhossani eli jokanaisen blues, joka sopii myös tähän kuin tikka otsaan, ( siis se tikka eli intialainen otsaan maalattava/liimattava ympyrä/koru/merkki, joka ei ole kastimerkki ).
KNOWING ME, KNOWING YOU
Tämä hillitty Abba-klassikko alkaa sanoin: ei enää huoletonta naurua, vain hiljaisuutta, kävelyä tyhjässä talossa, kyyneleet silmissä, ja laulun nainen tietää: tarina loppuu tähän. Hän kyllä muistaa hyvät hetket, mutta myös pahat. Niitä kaikkia, muistoja, hän koko ajan kantaa mukanaan. Näissä vanhoissa, tutuissa huoneissa ei kaiu enää lasten ääniä, jäljellä on vain hiljaisuus, kun ei ole enää mitään sanottavaa. Tietäen sinut, tietäen minut, täytyy vain kohdata totuus: kaikki on lopussa.
Jokainen joka joskus on eronnut elämää suuremmasta rakkaudestaan tietää ettei sanoja "ero" ja "helppoa" voi käyttää samassa lauseessa. Tämä kappale on vuodelta 1976, jolloin ilmestyi Fridan soolo Frida ensam, mutta myös ajalta, jolloin laulujen teemat tuntuivat tulevan suoraan Björnin ja Agnethan liiton rakoilusta.
THE NAME OF THE GAME
Tässä tyylikkäässä, eroottisen hitaahkossa Abba-rallissa kertoja, nainen taas, kertoo olleensa ennen täysin mahdoton tapaus, jonka kuorta ei kukaan ennen ollut murtanut kuin laulun sinä, taas kerran mies. Joten nainen haluaa tietää, mikä on pelin henki, tunteeko mies samalla lailla, merkitseekö tämä suhde miehelle mitään. Nainen tuntee itsensä lapseksi, joka alkaa kasvaa ja pitää miestä opettajaan. Ja mies on professori Higgings tai tohtori Caligari, jonka ivanaurua nainen pelkää. Esimerkiksi elokuvassa Tyttö nimeltä Nikita ( ranskalaisen uusista uusimman aallon edustaja 1990-luvun alussa ) pelataan pitkälle sillä oikealla girlpowerilla: Nikita potkii,lyö, juoksee, ampuu pari polliisia apteekkiryöstön yhteydessä - hepo maksaa maltaita - ja on muutenkin itsenäinen friidu, mutta hän jää kiinni ja hänet lavastetaan kuolleeksi ja värvätään salaiseksi agentiksi, jonka on ammuttava silloin kun pomo käskee. Hän saa uuden identiteetin. Ymmärtävä boyfrendi kuiskuttelee kylpyhuoneen oven takana helliä rakkaudentunnustuksia kun Nikita lyö nyrkillä lasin rikki ja on hollilla kiväärin kera eikä kuule boyfrendiään - vain kuulokkeesta käskyjä. Tässäkin oli kyse naisen kouluttamisesta, muuttamisesta: ei saa olla sellainen kuin on, vaan sellainen kuin mies käskee. Niin on turvallisempaa.
Lisää tragedioita:
THE DAY BEFORE YOU CAME
Laulussa The Day Before you Came vuodelta 1982 tarinankertoja, nainen lähtee asunnostaan
kello kahdeksalta aamulla, lukee junassa aamulehden, menee töihin, on töissä, käy lounaalla,
lähtee töistä viideltä. Hänen iltansa on kuin mikä tahansa ilta: se kuluu tv:n ääressä pikaruokaa, yksinäistä annostaan syöden. Hän toimii kuin robotti ja laulaa koko ajan muodossa: minä varmaankin avasin etuoven kello kahdeksalta tai jotain, aivan kuin katselisi itseään kliinisesti ulkopuolelta tai on jo syvästi vajonnut masennukseen. Nainen on yksinäinen, häntä ei kukaan huomaa, mutta hän ei ole mikään ujo hiirulainen, vaan haamu, zombie, jolla ei tarvitse olla omaa tahtoa. Hän vetäytyy valokeilasta ja kaikesta glamourista, hänellä ei ole unelmia kuten kaikilla muilla Abban laulujen naisilla, onhan yksi lauluista nimeltäänkin jo I have a dream.
The day before you came -biisi tuo mieleen American Psychon, biisi on niin täynnä 1980-luvun rekvisiittaa: aamulehdet, iltalehdet, bisnekset, rutiinit, kotiin vietävä kiinalainen ruoka, tv:stä pulppuavat saippuasarjat, ( kuten tässä Dallas, ) joita sitten addiktiossa katsotaan eikä yhtään jaksoa jätetä väliin, sekä uusin Marilyn French ja kaikki tuo sinkkuna naisena olemisen sietämättömyys. Menestyvän, onnellisen ihmisen mitta on vuorokausi: miten sen aikana ehtii tehdä siistiä toimistotyötä, voittoa. Laulun nainen ei siis ole jakkupukuinen nuori, urbaani uranainen johtoportaassa vaan mitä ilmeisimminkin sihteeri - hän tekee samaa työtä, mitä on tehnyt siitä lähtien kun on lopettanut koulunsa; hänen uransa on laulussa kulkeva junanrata, joka yksitoikkoisesti arkiaamuisin kulkee cityyn ja kuljettaa metallikuorensa sisällä
persoonattomia ihmisiä ahdistaville työpaikoilleen ja tuo samat ihmiset pois citystä, palauttaa
takaisin kotiin, halvemmalle asumisalueelle. Ihmisillä ei näytä olevan paljon vaihtoehtoja, ei mahdollisuuksia uudistua. Ja tämä laulu on julkaistu vuonna 1982! Paljon ennen burnoutteja ja pörssiromahduksia! Pöytävarauksia ja käyntikortteja!
Laulussa sade symboloi kaipuuta, turhaa odotusta ikkunan edessä. Se luo selkeän kuvan.
Nainen polttaa jo seitsemännettä savuketta,( sana savuke mainitaan ensi kertaa Abban sanoituksissa,) eikä vielä tiedä olevansa surullinen. Hän on käynyt koko päivän läpi mekaanisesti ja hän sanookin, että on hassua, mutta ei näe mitään mieltä jatkaa elämäänsä ilman päämäärää. Tämä ei tarkoita, että naisen kunnianhimo olisi yht` äkkiä herännyt ja hän pyrkisi yliopistoon tai menisi oppisopimuskoulutukseen, ei.
Säkeistön lopussa ei tapahdu mitään ihmettä, että jokin tulisi väliin ja pelastaisi sankarittaremme itsemurhalta. Kolkkoa. Tämä on sitä nykyaikaa. Tragedian sankaritar kuolee ennen kuin pelastava prinssi saapuu, hän ei jaksa odottaa 100 vuotta, eikä edes usko, että hän, prinssi, ex-rakastettu tulisi takaisin.
Äänimaailma myötäilee harmonisella enkelikuorolla tarinan traagista etenemistä ja melankolialla, johon vain Cherbourgin sateenvarjot on aiemmin pystynyt ( miksen laittanut sitä vedenkestävää kimallemascaraa? ) Tuntui hyytävältä kuunnella tätä kappaletta kesäillassa autoradiossa toivottujen listalla. Elämä ei ole tanssia ruusuilla eikä katselua ruusunpunaisten lasien läpi. Sanokoot Kantit ja muut filosofit mitä lystäävät. Valitettavasti.
SO LONG
Tämä yhtyeen kolmannelta lp:ltä löytyvä kappale on piristävä poikkeus Abba-sanoituksissa. Kun miltei kaikki muut biisit kertovat naisista, ( joita on petetty, huijattu, jätetty jne. ) joille löytyy vastineensa Suomifilmeistä: tuo Ansa Ikosen niin usein esittämä nainen, joka ei ole se
femme fatale, katala vamppi, se toinen nainen, vaan Abbat ja Ansat ovat esittäneet niin usein sitä ensimmäistä naista, joka on jätetty jonkun paremman tähden.
Mutta mennäänpä tähän kyseiseen biisiin:
Rämäkkä biisi alkaa tyttöenergiaa tihkuvalla lauseella, jossa tyttö/nainen laulaa pojalle/miehelle vuonna 1974, ettei tämän auto pehmitä tyttöä ollenkaan, tyttö kyllä näkee miehen läpi ja miehen metkut. Rahalla ei ole sitä maagista tatsia, se ei tee vaikutusta, ja tyttö laulaa: sä et saa mua tänä yönä. Että so long, vain, hani, muahan ei osteta, musta ei tuu koskaan sun tyttöäs, ei ees kannate yrittää. Ja aivan turhaan oot lähettänyt kukkia tänään, koska mä en säilytä mitään sun antamaa rojua, heitän ne vain meneen. Mutta yritä vaan muita tyttöjä, niihin se moska ehkä uppoaa. Mutta mä en ole yksi niistä. Sä tiedät, etten ole, ja sä et saa mua tänä yönä.
Näin Abba lauloi paljon paljon ennen kaupallista girlpoweria kuten Shania Twain, ( jota mikään miehen naurettava brassailu ja elvistely ei hetkauta, ottaisi vain syliin yöllä ja olisi oma itsensä) tai Anoukia ( joka julisti, ettei ole kenenkään vaimo ) tai Meredith Brooksia ( joka julisti olevansa bitch, narttu, mikä tarkoittaa tänä aikana, tässä yhteydessä vahvaa, rohkeaa ja huumorintajuista, itsenäistä naista.) Että so long!
Mutta eihän tähän voi lopettaa!
Populaarimusiikin tyylisuunnat -kirja kertoo Abbasta vain, että Motownin standardisoundi on vaikuttanut "suurimpiin pop-säveltäjin: The Beatles, Elton John, The Bee Gees, Abba ja Madonna." 70-luvun pop-otsikon alla mainitaan diskomusiikki ja siitä kaksi esimerkkiä: Abba ja Bee Gees. Hm. Olkoon. Palataanpas asiaan.
Abban Agnetha ja Frida eivät siis olleet laulaja-lauluntekijöitä kuten Joan Baez, Tracy Chapman, Joni Mitchell, Suzanne Vega. He eivät aloittaneet seksuaalista vallankumousta kuten Janis Joplin tai Wendy O.Williams, joka yhdisti telaketjun, pornon ja sananvapauden: It`s my life ja mä teen, mitä haluun, he eivät olleet punaisissa rintsikoissa uhkuneet voimaa kuten Annie Lennox. He eivät olleet punkjumalatar Patti Smith, joka sanoi voivansa tehdä, mitä haluaa, ollen musta lammas, aina yhteiskunnan tuolla toisella, väärällä puolella, ja jonka musiikki oli allegoria kaaokselle ja vallankumoukselle. He eivät pukeutuneet nahkaan kuten prätkäpimut kuten Suzy Quattro ja Joan Jett, he eivät performoineet kuten Laurie Anderson tai Kate Bush, he eivät luoneet omaan empireänsä kuten uutta feminismiä edustava ja useita tabuja rikkova Madonna. He eivät olleet rääväsuisia ufojen tulosta laulavia koomisen oopperan diivoja ja eurooppalaisen punkin esikuvia, ninahageneita millainen voi olla vain Nina Hagen itse. He eivät olleet kuten oopperadiiva Maria Callas, jonka oma elämäkin oli tragediaa puhumattakaan heistä: Edtih Piaf, Billie Holiday, Bessie Smith!!
He eivät olleet paheellisia kolkkoäänisiä vamppeja kuten Nico, heitä ei oltu turmeltu kuten Marianne Faitfhfullia, jonka eletty kova elämä kyllä kuuluu äänessä, he eivät olleet kilttejä ikuinen lapsia, kuten Cyndi Lauper, jolla ei ollut estoja laulaessaan mm. masturboinnista. Hän julisti myös: tytöt haluavat pitää hauskaa!
He eivät aivan aloittaneet meikkaustapaa, ( josta tuli gootti- ja punkgimmojen vieläkin pysyvä
tyyli ) kuten Siouxie ( & The Banshees ), eivätkä he herättäneet hälyä poliittista, seksuaalisista ja uskonnollista lausunnoistaan ja tempauksistaan kuten Sinead O`Connor.
Bändissäkään he eivät olleet kuin one of the boys kuten sukupuolensa edustajat orkestereissa: Velvet Underground, Girlschool, The Pretenders, 4 non blondes, Cramps, Skunk Anansie.
Puhumattakaan suomalaisista, laulajista/sanoittajista/muusikoista/säveltäjistä, jotka eivät
esittelyjä kaipaa: Ballsien Marjo, Kaija Saariaho, Karita Mattila, Heinäsirkka, Maarit, Nicepappi, Thee Ultra Bimboos, Lea Laven, Muska, Vicky Rosti, Kaisa Korhonen, Liisa Tavi, Ultra Bra, Kristiina Halkola, Laila Kinnunen, Aulikki Oksanen, Carola ...
Mutta mitä he sitten olivat? / On mulla unelma, laulu laulaa…
Ihminen on sitä mitä laulaa: [lukuun ottamatta loistava punk-orkesteri Lamaa joka lauloi: Paskaa, skeidaa, köntsää] tanssilattian kuningattaria (tästä voi suoraan assosioida myös gay -puolelle), köyhiä naisia, joilla on unelmia, kultahiuksisia tyttöjä, jotka ihastuvat opettajiin, aikuisia naisia, jotka käyvät läpi eroaan, muistelevat miehiä, jotka pettivät. Abban naiset ovat villejä naisia kesäisen kaupungin yössä, kun ilmassa on magiaa ja auton takapenkit kutsuvat lähempään kontaktiin.
Lyhyesti sanottuna Abba oli prisma, josta näki popkulttuurin kaikkine tärkeine ilmiöineen: teksteistä löysi sekä myyttejä että nykyaikaa, sieltä sai selville naisen elämää pikku tytöstä eronneeseen nelikymppiseen asti - eläytymiskohteita oli paljon. Agnetha ja Frida ovat nuhteettomia roolimalleja ja samaistumisen kohteita - brunette ja blondi kimmakaksikko on iskevä yhdistelmä kuten esimerkiksi Anita Loosin loistavan vuonna 1925 ilmestyneen satiirisen romaanin Herrat pitävät vaaleaveriköistä räväkkä kaksikko Lorelei & Dorothy ( elokuva-versiossa täysin epäonnistuva, bimbo Marilyn Monroe ja Jane Russell ) jossa toinen ymmärtää rahan arvon ja toinen osaa rakastua. Tai vuosina 1992 -1996 pyörineen viime vuosikymmenen parhaimman tv-sarjan Todella upeeta nelikymppiset sankarittaret Patsy & Edina, joille bailaaminen ( kokaiini & shamppanja tai ihan mikä tahansa) maistuu paremmin kuin äitinä olo unohtamatta tietenkään napalävistyksiä, tekno-raveja ja mystisen idän kalliita guruja sekä syömishäiriöitä ( toinen anorektikko, toinen bulimikko ) sun muita aikakauden symboleita. Ja mitä niitä onkaan: Thelma & Louise, nyt tietenkin. Mikäs siinä.
Jos minulla olisi aikaa ja resursseja, niin kirjoittaisin tähän analyysin Abbasta kaikkien pikku prinsessojen ja suurempienkin kuningattarien ( sukupuoli vapaa ) modernina fetissinä ja talismaanina onnen, ilon, glamourin ja riemun saavuttamiseksi unohtamatta hyväksytyksi tulemisen tunnetta.
Kuka voi elää ilman musiikkia?